Popklassikot 1999

#23 dEUS – Instant Street

Tom Barman (keskellä edessä) ja dEUS.

Tom Barman (keskellä edessä) ja dEUS.

dEUS on aina ollut vaikea pähkinä purtavaksi. Belgialaisyhtyeen musiikissa ja olemuksessa on rahtunen liikaa boheemia pikkutakkia ja Zappalta haiskahtavaa kulttuuriravintolaa, että siihen tohtisi suin päin rakastua.

Parhaimmillaan bändin konsepti – Wim Wenders kohtaa Sonic Youthin – on kuitenkin tuottanut pieniä mestariteoksia. Sellaisia kuin esikoisalbumi Worst Case Scenarion (1994) taiderock-klassikko Suds & Soda, joka olisi voinut määrittää grungen tulevaisuuden jos grunge olisi ollut keskieurooppalainen keksintö, kakkosalbumi In a Bar Under the Sean (1996) lempeä Little Arithmetics, joka kiteyttää Wilcon vuosituhannen vaihteen jälkeisten levyjen kauneuden – sekä tietenkin Instant Street, The Ideal Crash -albumin (1999) ja dEUSin koko uran ylivertainen merkkipaalu, joka käy reilussa kuudessa minuutissa läpi inhimillisten tunteiden lähes koko kirjon.

Kiitos Mumford & Sonsin, moni luulee vihaavansa banjoa, tuota instrumenteista sympaattisinta. Modernin populaarimusiikin ymmärtäjän vasta-argumentti banjo-gatessa on yleensä Sufjan Stevens – kuuntele The Avalanche ja liikutu tai et ole ihminen! – mutta se voisi olla yhtä hyvin dEUS ja nimenomaan Instant Street.

Kappaleen käynnistävä yksinkertainen banjomelodia on avoin, vilpitön ja pyyteetön kuin vanhan palveluskoiran tai viimeiselle matkalleen valmistautuvan suomenhevosen katse. Viisitoista sekuntia sitä kauraa, ja kuulija on enemmän kuin valmis laulaja Tom Barmanin tarinalle, joka saattaa kertoa loppuun palamisesta, ihmissuhteen kuihtumisesta ja – kuka ties – päihteiden tarjoamasta hetkellisestä helpotuksesta.

Rakastan Instant Streetiä ennen kaikkea musiikillisista syistä – se olisi yksi 1900-luvun suosikkikappaleistani, vaikka sen lyriikka korvattaisiin The Wombats -yhtyeen suuren ajattelijan Matthew Murphyn hylkäämällä haiku-hahmotelmalla kreisistä polttari-illasta lontoolaisessa indiediskossa.

Instant Street on kuitenkin täydellinen kappale myös sanoituksensa puolesta. Siteeraisin mielihyvin laulun sanoituksen tässä kokonaisuudessaan, mutta nostettakoon ennemmin sen kolmesta säkeistöstä kustakin esiin se kaikkein silmääkostuttavin ja kurkkuakuivattavin hetki:

1: “You’re probably right, seen from your side, that I’ve been lucky
but I’ve been meaning to crack all week”

2: “It wouldn’t be true, not towards you, to say that I’m staying.
When on every single impulse, on every other move I react”

3: “’Cause you know it’s not my style to be giving up now
And this pain in my side, I had enough”

Instant Street jakautuu kahteen osaan yhtä hämmästyttävällä tavalla kuin edellä mainitun Wilcon mestarillinen Impossible Germany (2007). dEUS iskee kakkosvaihteen silmään juuri sillä siunaaman hetkellä, kun Barman ilmoittaa saaneensa tarpeekseen: ”I had enough”.

Kappale, joka on alkupuolellaan tikittänyt rauhallisesti ja vääjäämättömästi kuin kaappikello, herää yhtäkkiä eloon ja alkaa kasvattaa itseään kohti pitkää, jankuttavien kitaramelodioiden kiihdyttämää kliimaksia, joka onnistuu epätoivoisessa riehakkuudessaan lietsomaan kuulijan lähelle paniikkia.

Kun kitarat lyövät vapauttavan viimeisen soinnun ajassa 6:08, voi vihdoin hengittää – syvään. Ja painaa play-nappulaa uudelleen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!