Popklassikot 1996

#22 The Olivia Tremor Control – Jumping Fences

sdfsdfsdfsfd

The Olivia Tremor Control oli kiinnostunut ääripäistä.

1960-lukuun viittaava psykedeliaretroilu on aina ollut minulle vastenmielistä. Esimerkiksi Kula Shakerin kaltaiset, sinällään ihan kelpo rock-yhtyeet ovat tuntuneet jotenkin vaivaannuttavilta sanskritiksi kirjoitettujen sanoituksiensa ja levyjensä hippeilyyn viittavien visuaalisten ilmeidensä takia. Tätä taustaa vasten onkin ihmeellistä, että suorastaan rakastan The Olivia Tremor Controlin tuotantoa.

1990-luvun jälkimmäinen puolisko oli hippiliikkeen kultakauden musiikillisen annin tehokkaasti oman suoraviivaisen poptajunsa läpi suodattaneiden brittipop-yhtyeiden juhlaa. Tämän vuoksi voisi helposti luulla, että The Olivia Tremor Controlin jäämisessä vaille valtavirtasuosiota olisi jotain ihmeellistä. Popeimmillaan yhtyeen sointi on nimittäin brittipopin suurien lailla suoraviivaista, kevyesti soivaa ja juurensa tunnustavaa rallattelua, mutta toisin kuin saarivaltion kultakurkut, yhtye käytti popin näennäistä yksinkertaisuutta vain lähtöpisteenä melodiselle maalailulleen.

The Olivia Tremor Controlin kappaleet kasvavat koukuttavista pop-helmistä kokeellisia surinoita ja monisyisiä yksityiskohtia tulviviksi äänikudelmiksi, jotka palkitsevat vain sellaisen kuulijan, joka hyväksyy, ettei tässä nyt tehdä kaikkia miellyttävää ja hyväntuulista uus-hippeilylevyä, vaan jotain teatraalisempaa, retroilusta riisuttua melodioiden ja äänimaisemien sulatustyötä, jossa musiikilliset aikajatkumot natisevat liitoksistaan. Tästä syystä The Olivia Tremor Controlin soinnin rinnalla vaikkapa Blurin kikkailevampi tuotanto tuntuu mittatilaustyönä Radio Novalle tehdyltä iskelmältä, joten ei kai ole kumma, että yhtye ei koskaan ollut samanlainen radiokanavien suosikki tai myyntihitti kuin englantilaiset aikalaisensa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö yhtyeen ääripäiden välillä poukkoilevasta tuotannosta olisi löytynyt popin kaikki tarttumapinnat kerralla tiskiin läväyttäviä korvamatoja. Jumping Fences on pariminuuttisessa kestossaan niin täydellisesti 1960-luvun eteerisiä lauluharmonioita ja heliseviä kitaroita lainaava, mutta kuitenkin tarpeeksi oman aikansa kokeellisemman laidan pop-ilmaisusta ammentava kappale, että sen toivoisi jatkuvan vähintääkin toiset kaksi minuuttia joka kerta kun sen kuulee. Jos omistaisin auton ja olisi kesä, lähtisin tämän kirjoitettuani ajelulle, ja tämä kappale soisi jokaisen matkaa säestävän soittolistan aloitusraitana.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Yhtye esitti kappaleen livenä viime kesän Pitchfork Music Festivalilla Chicagossa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!