Popklassikot 1999

#22 Red Hot Chili Peppers – Otherside

Californication-albumi oli John Fruscianten (toinen oikealla) tyylikäs paluu Red Hot Chili Peppersin riveihin.

Californication-albumi oli John Fruscianten (toinen oikealla) tyylikäs paluu Red Hot Chili Peppersin riveihin.

Huumeet.

Red Hot Chili Peppersistä tulee mieleen huumeet. Jos nyt ei aivan ensimmäisenä, niin viimeistään kolmantena heti korissukkaan pukeutumisen ja valkoisen miehen rockaavan funkin jälkeen.

Otherside, kuten aika iso osa yhtyeen kappaleista, on funkaavaa rockia ja kertoo huumeista. Biisin videossa taistellaan kubistista lohikäärmettä vastaan harmaasävyisessä, perspektiiviltään mahdottomassa maailmassa – mitä ilmeisimmin juurikin siellä toisella puolella. Sanat ovat astetta tulkinnanvaraisemmat, mutta rivien välissä käydään ankaraa vieroitustaistelua, josta etenkin solisti Anthony Kiedisillä on omakohtaista kokemusta.

Red Hot Chili Peppersin historia on täynnä aineita, eikä kuolemiltakaan ole vältytty. Yhtye värväsi huumeisiin kuolleen alkuperäiskitaristinsa Hillel Slovakin tilalle nuoren John Fruscianten 1980-luvun lopulla. Parin erinomaisen levyn jälkeen tämä erosi bändistä ja sekosi huumeisiin täysin. Hiljalleen Frusciante sai päänsä selväksi ja palasi yhtyeen riveihin. Californication-levyllä nelikko pääsi raiteilleen ja otti 2000-luvun haltuunsa.

Samalla kun Red Hot Chili Peppers löysi uuden suosionsa, se löysi myös raiteensa. Eli urautui. Californication on kelpo levy, mutta se on myös rankasti ylimittainen ja yllätyksetön, kuten sitä seuranneet levytkin. Sitä se teettää, raittius.

Levyn oleellisin kappale, reippaasta slovarista tai rauhallisesta popbiisistä käyvä Otherside on sekin jo hyväksi havaittujen maneerien toistamista. Se sisältää Blood Sugar Sex Magikin suurhittiä Under the Bridgeä, I Could Have Liediä, jopa oudon One Hot Minute -levyn My Friendsiä.

Othersidessä on kuitenkin oma jipponsa, mikä tekee siitä kiinnostavan kappaleen. Tuo jippo on kertosäe.

Muistan jo Californicationin ensikuuntelulla panneeni merkille surumielisen Othersiden, ja nimen omaan sen kertosäkeen. Ennen kuin olin edes kuullut koko melodiakulkua loppuun asti, se tuntui tutulta. Tämä lienee syy kappaleen menestykseen.

Oikeastaan kaikki muu kappaleessa onkin täytettä: yksioikoista puhelaulu-funkkausta ja venytteleviä bridgejä. Olkoonkin, että asiansa osaavalla yhtyeellä on lauluharmonioin, ghost-lyönnein, herkin kitaranäppäilyin ja eläväisin bassolinjoin kyky saada yhdentekevämpikin rallattelu kuulostamaan kelvolliselta. Säkeiden takia tätä kappaletta tuskin kuuntelee kukaan.

Othersiden ydin, siis se kertosäe, on kummallinen. Se alkaa tavanomaisena melankolisena hoilotuskertsinä, mutta jatkuu odotettua pidemmälle ja lopulta jää ikään kuin kesken. Mieleenpainuva sävelkulku on kappaleen kiistaton keskipiste, jonka ympärillä kaikki muu pyörii. Dramaattiseen ja metelöivään c-osaan siirtyessä biisin kliimaksi tuntuu lähenevän, mutta kappale ei Fruscianten soolosta ja antaumuksellisesta taustahoilotuksesta huolimatta kulminoidu tunteiden täydelliseen ejakulaatioon.

Tämä musiikillinen liki-täyttymys tukee kappaleen sisintä. Se, samoin kuin viimeinen kertosäe, jää kesken. Ei kai addiktin taisto lohikäärmettä vastaan pääty koskaan sekään, vaikka niskan päälle pääsisikin. Ja tämä loputon jännite tekee taistelusta kiinnostavan, aivan kuten Othersidestäkin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!