Popklassikot 1988

#22 Prefab Sprout – Cars and Girls

Paddy ja Wendy, Cars and Girlsin kertosäkeen vuoropuhelijat.

En omista ajokorttia eikä Bruce Springsteen toimi minulle vieläkään kuin pieninä täsmäannoksina. Siksi minun on helppo samaistua, kun Paddy McAloon dissaa molempia instituutioita.

”Brucie dreams: life’s a highway
Too many roads bypass my way
Or they never begin”

Vai onko sittenkään? Cars and Girlsin kertojaminä vaikuttaa itsekeskeiseltä luuserilta. Ja lisäksi tämä vätys supistaa Springsteenin tematiikan, no, pelkkiin autoihin ja tyttöihin.

“But look at us now (quit driving)
Some things hurt more, much more than cars and girls
Just look at us now (start counting)
What adds up the way it did when we were young?”

Kertosäkeen viesti on selvä: elämässä on paljon muuta pysyvästi laulun arvoista. Lisäksi Paddyn ja Wendy Smithin vuorolaulu herättää minussa aina onnellista melankoliaa.

”Someone stops for directions,
Something responds deep in our engines
We have all been burned”

Voi Paddy. Teoreettisesti naurettavat autometaforasi osuvat maaliin ja joku viiltää sisälläni.

Öh, missä olimmekaan, ”itsekeskeisessä luuserissa”? Springsteenille piikittelystä on parissa säkeistössä siirrytty aivan eri tasolle. Hienostuneesta aikuispopleimasta huolimatta Paddy McAloonin kappaleista on aina välittynyt lapsenusko popmusiikkiin. Miehellä on poikkeuksellinen tyylitaju, ja siksi hänen lauluissaan toistuvat kristinuskon käsitteet ja americana-kliseet toimivat melankolian joukossa.

“Little boy got a hot rod,
Thinks it makes him some kind of new God
Well this is one race he won’t win”

Yksi Cars and Girlsin emoalbumin From Langley Park to Memphisin kantavista teemoista on maine. Springsteenin lisäksi lauluissa esiintyvät laskusuhdanteessa oleva Elvis (The King of Rock ’N’ Roll), New Yorkiin saapunut uhoava muusikko (Hey Manhattan!), McAloonin nuorempi versio (The Golden Calf) ja enkelin pelastusta odottava epäonnistunut (The Venus of the Soup Kitchen).

Tämä osittain peitelty juppikritiikki osui kohteeseensa. Langley Parkin ilmestyessä oli kulunut vain muutama kuukausi vuoden 1987 pörssiromahduksesta. Jotkut näkivät albumissa merkkejä Prefab Sproutin avoimesta kaupallistumisesta aina sen nimestä, silotellusta äänimaailmasta ja musiikkivideoista lähtien.

Mutta ei Prefab Sprout koskaan mikään indieyhtye ollut (esimerkiksi McAloonin falsetto on peräisin Smokey Robinsonilta, ei Morrisseylta). Ja järjestelmän sisältä lähtevän kritiikin on aina oltava paremmin kätkettyä.

Ehkä Cars and Girls arvostelee tiettyä osaa Springsteenin kuulijakunnasta. Born in the USA:n myötä Springsteen oli päätynyt myös juppiautojen cd-soittimiin, joissa kuulijoille jäivät parhaiten mieleen ne autot ja tytöt. McAloon haluaa kenties vihjata, että Springsteenin juuret ja todellinen merkitys ovat aivan muualla.

Vaikka kyseessä olisi kuitenkin pelkkä dissaus tai alleviivattu popfilosofinen statement, niin McAloonin nerous saa koko kappaleen aina ba-ba-ba-shadodadodooita myöten tuntumaan liikuttavalta.

Viimeisestä säkeistöstä en vieläkään osaa sanoa, jatkaako kertoja Springsteenin tietyn kuuntelijakuvan arvostelua vai paiskaako hän sittenkin Pomon kanssa kättä ja myöntää, että Springsteen on unelmoija siinä missä hänkin.

“Brucie’s thoughts: pretty streamers
Guess this world needs its dreamers
May they never wake up”

Valitsen jälkimmäisen tulkinnan. Kyseessä on siis aikamoinen kohteliaisuus, sillä harva uskaltaa popmusiikissa unelmoida siinä määrin kuin Paddy McAloon.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!