Popklassikot 1987

#22 Happy Mondays – 24 Hour Party People

Happy Mondays: "You cannot beat 'em, so why don't you join in?"

Alun perin Happy Mondaysin hankalasti nimetylle esikoislevylle Squirrel and G-Man Twenty Four Hour Party People Plastic Face Carnt Smile (White Out) (1987) ei edes pitänyt tulla kappaletta, joka nykyään on yhtyeen tunnetuimpia. Sen tilalle oli kaavailtu The Beatlesia lainaavaa Desmondia, mutta oikeussotkujen vuoksi kappale korvattiin biisillä 24 Hour Party People.

Manchesterin musiikkikuvioiden legendaarinen takapiru Tony Wilson oli alun perin bongannut Happy Mondays -retkueen Hacienda-klubinsa bänditurnajaisista. Hurjaan suosioon muutamassa vuodessa kirivä, aivan oman soundinsa kehittänyt yhtye sai Squirrelin jälkeen aikaiseksi vielä kaksi klassikon statukseen noussutta albumia: Martin Hannettin tuottaman Bummedin (1988) ja platinaa myyneen levyn Pills ’n’ Thrills and Bellyaches (1990).

Näillä ansioilla yhtye sementoi paikkansa yhtenä rave-kulttuuria rakentaneen Madchester-ilmiön keskeisistä tekijöistä. Pian bändin ja varsinkin nokkamies Shaun Ryderin huumeongelmat kuitenkin tekivät lopun maailmanvalloituksesta.

…Yes Please! –albumi saatiin vielä huomattavan ähellyksen jälkeen ulos vuonna 1992, mutta sen jälkeen yhtye hajosi ja hiljeni vuosikausiksi.

Mutta palataan aiheeseen 24 Hour Party People. Itse biisistä voisi kai yrittää sanoa jotain fiksua, mutta puhuuko kappale kuitenkin parhaiten omasta puolestaan? Antaa laulun olla juuri sitä itseään, ympäri vuorokauden tanssirock-biitin tahdissa junnaavaa, Shaun Ryderin huumehuuruisen monkumisen johtamaa jorausorgiaa:

“I need full-time I don’t need part-time
I need 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7
3, 6, 5 all the time
I need 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7 third time
I don’t need a part-time
I need a 3, 6, 5”

Mitä tuohon tarvitsee lisätä? Tony Wilsonin kerrotaan verranneen Ryderin sanaleikkejä runoilija W. B. Yeatsiin. Tätä voi halutessaan pitää hieman liioiteltuna.

Tuskin edes yhtyeen maskottisekopää Bezin puistokemistin huumesalkulla vahvistettuna jaksaa kukaan juhlia 24 tuntia vuorokaudessa, 365:nä päivänä vuodessa. Mutta tavoitteet on asetettava korkealle. Kappaleen vastustamaton meno räjäyttää indie-diskon tanssilattian todistetusti aivan yhtä tehokkaasti vuonna 2012 kuin vuonna 1987.

Eittämättä on syytä mainita myös kappaleelta nimensä lainannut Michael Winterbottomin elokuva vuodelta 2002. Leffa antaa brittiläisen huumorin parhaita perinteitä noudattavalla, postmodernin kierolla ja karnevalistisen kuivakkaalla tavalla autenttisen sekavan kuvan bändin – ja koko Manchester-skenen – sekavista vaiheista.

Elokuvassa Happy Mondays muodostaa jonkinlaisen vastavoiman toiselle keskeiselle Manchester-bändille, Joy Divisionille. Ian Curtisin pikimustan, dramaattisen itsetuhoisuuden jälkeen on hyvä muistaa, että elämä jatkuu: tukea voi ottaa Happy Mondaysin happoisen orgastisesta tanssipopista.

Silti bändeissä saattaa olla jotain samaa. Happy Mondaysin tarpeessa heittäytyä 24 tuntia vuorokaudessa jatkuvaan juhlahumuun voi aistia kätkettyä epätoivoa. Arki ei enää ole vaihtoehto. Vähintään on todettava, ettei Happy Mondaysin elämäntyyli varmasti ole paljoakaan vähemmän itsetuhoista, pidemmän päälle.

Paitsi että vastoin kaikki todennäköisyyksiä Happy Mondays on edelleen enemmän tai vähemmän olemassa; bändi julkaisi levyn viimeksi vuonna 2007 ja aikoo heittää tänäkin vuonna pari keikkaa.

Itse näin Happy Mondaysin festivaalikeikalla Buenos Airesissa joulukuussa 2007. Yhtye esiintyi festareiden muihin tähtiin verrattuna koskettavan epäammattimaisesti. Oli hämmästyttävää nähdä kuinka Bez jaksoi edelleen riehua kuin viimeistä iltaansa elävä sähköjänis. Shaun Ryder pysytteli tukevasti taka-alalla, mikrofonin takaa turvapaikkaa hakien, Argentiinan kesäyössäkin taksikuskin nahkarotsi päällä ja aurikolasit silmillä. Lavalla tuntui olevan retkue hieman vanhentuneita perusladeja, aivan tavallisia brittiduunareita.

Keikkakin oli melko hyvä. Biisin sanoin: ”You cannot beat ’em, so why don’t you join in?”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!