Popklassikot 1990

#22 Bad Religion – 21st Century (Digital Boy)

Kaksikymmentäkaksi vuotta sitten 2000-luvun digitaalipojalla oli VHS-nauhuri ja Commodore 64.

”I’m a 21st century digital boy
I don’t know how to read but I got a lot of toys”

Näin lauloi Greg Graffin vuonna 1990, jolloin useimpien kuulijoiden omistama viihde-elektroniikka rajoittui C64-pelikoneeseen ja kaukosäätimellä varustettuun televisioon.

Meidän talouteemme jälkimmäinen tuli juuri kyseisenä vuonna, ja sen mukana ensimmäinen VHS-nauhuri ja setti kaapelikanavia. Voi sitä riemua! Vieraantuminen todellisuudesta tapahtui välittömästi.

Tai sitten ei. Talvinen lumisota ja kesäinen keinupallo olivat edelleen asialistan kärjessä, vaikka näistä harrastuksista palattua saattoikin katsoa vanhempien nauhoittaman Robin Hood -televisiosarjan seniltaisen jakson. Kätevää.

Tekstuaalisen sisältönsä osalta 21st Century (Digital Boy) on ymmärrettävä Bad Religionin oikeaoppisen punk-moralismin vääjäämättömänä sivutuotteena. Väljästi ottaen punkin piirissä on alusta asti vaikuttanut kahtiajako, joka kummunnee The Clashista ja Sex Pistolsista. Idealistit ja nihilistit. Maailman parantajat ja sille naurajat. Bad Religion on tietysti oppikirjaesimerkki ensimmäisestä.

Tarina kertoo, että 1990-luvun alkupuolella erääseen ruotsalaiseen pikkukaupunkiin levisi kova Bad Religion -villitys, ja teinit alkoivat käyttää yhtyeen tunnetulla ruksi ristin yli -logolla varustettuja paitoja. Juuri samoihin aikoihin norjalainen kirkonpolttovillitys oli saavuttanut julkisuushuippunsa, ja lasten vanhemmat huolestuivat: joko hautausmaita pitäisi alkaa vartioida meilläkin? Kasattiin lähetystö, joka loihe kysymään paikalliselta poliisiviranomaiselta, voisiko asialle tehdä jotain.

Tunnollinen ruotsalainen poliisi päätti ainakin selvittää asiaa. Pari konstaapelia määrättiin viikonlopputöinä perehtymään Bad Religioniin. He hankkivat levyjä, kuuntelivat niitä ja lukivat tekstivihkoja. Perusteellisen pikakurssin jälkeen jeparit ilmoittivat kantanaan, että heistä Bad Religion vaikuttaa kasvattavalta ja fiksulta musiikilta, jonka kuuntelemiseen nuorisoa tulisi suorastaan kannustaa.

Vieraantumisen ja läsnäolon polariteetti on kaikenlaisen punkin perusaiheita. Myös sen käsittelyssä esiintyy kuitenkin paljon sävyeroja. Yksi vaihtoehto on korostaa punk-henkilön vieraantuneisuutta yhteiskunnasta, joka sylkee hänen päälleen – ja jonka päälle hän sylkee. Ei voi olla mukana leikissä, jonka sääntöjä ei hyväksy. Tästä näkökulmasta vieraantuminen ei ole hyvä eikä huono asia, vaan itsestäänselvyys eikä ainakaan vieraantujan itsensä vika.

Bad Religion -katsantokanta vieraantumiseen suuntaa valokeilan ihmisyyteen, kommunikaatioon ja tunteisiin. Näistä vieraantuminen on katastrofaalisen vaarallista, koska lopputuloksena on ei-ihminen. Historia kertoo meille, mihin sellaiset kykenevät.

21st Century (Digital Boy) hahmottelee sotienjälkeisen ajan vieraantumisen kulttuurihistoriaa. Biisin minäkertoja pakenee lihaa ja verta olevaa olemustaan teknologisten leikkikalujen pariin, mutta onko tämä sen eskapistisempaa kuin isukin laiska keskiluokkainen liberalismi tai äidin harjoittama rauhoittavien napsiminen?

Kaksikymmentäkaksi vuotta myöhemmin voidaan ehkä argumentoida, että Bad Religion sortui tässä kärkkääseen virhepäätelmään. Virtuaaliorjuutemme on sittemmin edennyt tuhanteen kertaan uudelle ja uudelle tasolle – kesken tämän kirjoittamisen sain 66-vuotiaalta isältäni puhelun, josta merkittävä osa käsiteltiin hänen yleislakon tehnyttä konettaan ja sitä, kuinka hankala on hoitaa mitään käytännön asioita ilman pääsyä nettiin.

Uskoisin silti, että inhimillisiä tunteita on edelleen olemassa jopa Facebookia käyttävien henkilöiden välillä. Enkä usko, että virtuaalielämä olisi surullisiin ratkaisuihin päätyvien yksilöiden kohdalla sen enempää kuin katalyytti, ei missään nimessä syy mihinkään.

Oikea elämä todellisine tunteineen on kirjallinen konstruktio ja löytyy juuri sieltä, missä kukin sen määrittelee olevan.

21st Century (Digital Boylla) on kuitenkin muutakin merkitystä kuin yhden epäilyttävän kliseen sanallistaminen. Se edustaa pistettä, jossa 1990-lukulainen melodinen punk alkoi hahmottua. Se on edelleen räyhäkkä, kiivastahtinen ja vihainen kolmeminuuttinen, mutta tempoltaan hitaampi kuin Bad Religionin tätä edeltäneen tuotannon valtaosa. Se sisältää singalong-kertosäkeen ja kitarasoolon. Siinä on aika suoraan kuultavissa aihio vaikkapa The Offspringin muutamaa vuotta myöhemmälle Smash-hittisoundille.

Bad Religionin omassa tuotannossa se merkitsee vaikeasti määriteltävää kaikkein klassisinta pistettä vanhojen alakulttuurisuosikkien ja myöhemmän sliipatun soundin välissä. Ainoalla näkemälläni Bad Religion -keikalla Nosturissa noin vuonna 2005 yhtye aloitti uusimmalla materiaalillaan ja eteni sitten biisi biisiltä ajassa taaksepäin, yhä suurempiin klassikoihin, yleisön hurmostilaa taitavasti lietsoen. Huipentumana, toiseksi viimeisenä encorena, kuultiin juuri 21st Century. (Sen jälkeen soitettu Punk Rock Song oli tyypillinen virhearvio ja latisti meiningin välittömästi.)

Jos biisissä on näin hyvä nostattava kertosäe, on kai aika sama, kestääkö sen sanoma ajan hammasta. Voihan tässä nähdä tiettyä ironiaakin. Vuonna 1990 jo määre “21. vuosisata” kalskahti scifiltä. Tässä sitä ollaan, ja olemme oman elämämme digitaalisia poikia ja tyttöjä joka ikinen. Voimme siis laulaa vapautuneesti mukana.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!