Popklassikot 1990

#21 The Divinyls – I Touch Myself

The Divinyls, Mark McEnTree ja Christia Amphlett.

Vuonna 1993 täytin kahdeksantoista ja sain lahjaksi Marlin Helmeilevää Omenaviiniä. Saatoin myös alkaa saapastella sisään Tampereen Ylioppilastalon ovista ilman pelkoa illan tyssäämisestä alkuunsa. Perustin bändin, joka vielä pitkään haki omaa suuntaansa, paljolti siitäkin syystä, että tuohon aikaan yhä muodikas shoegaze-soundi oli minulle käytännössä pakkomielle.

My Bloody Valentinen, Riden, Slowdiven ja Chapterhousen tapaisten bändien utuisen säröinen ja toisaalta romanttinen äänimaisema muokkasi maansiirtokoneen herkkyydellä käsitystäni hyvästä musiikista. Ei ollut siksi ihme, että kun dj Mara (tai ehkäpä Tero, nimittäin Jani se ei ainakaan ollut) silloin tällöin laittoi Talon levylautaselle kiiltävää listapoppia minut löysi hyvin äkkiä baarista tuhahtelemasta äänekkäästi.

En ollut ainoa. Indien ja teollisen popin välillä vallitseva juopa oli vielä tuohon aikaan kanjoninlevyinen. Täysi-ikäistyneen mieleni musiikillisessa maailmankuvassa ei ollut liiemmin harmaan sävyjä, vain mustaa ja valkoista. Siksi oli sangen ärsyttävää, kun niin usein klubilta kotiin tallustellessani korvissani soi listamenestykseltä löyhkäävä popkappale, australialaisen The Divinylsin I Touch Myself. En moneen vuoteen vaivautunut edes ottamaan selvää siitä mikä artisti biisin esitti. Niin paljon minua korpesi.

Jokaisella aikakaudella on oma soundinsa ja esteettinen ihanteensa. I Touch Myself on monestakin syystä aikansa lapsi: tanakkaa backbeatiä verkkaisesti takovat rummut ja ikävästi lätisevä basso hallitsevat, kitara pihisee kuin digitaalikauden alkupuolella kuuluukin ja laulussa kuuluu yhä hyvin 1980-lukulainen paatos. Silti mikään ei voi peittää sitä tosiasiaa, jonka minäkin olen kypsyttyäni saanut todeta: kappale on muotovalio ja todellinen helmi.

Esittäjänsä ylivoimaisesti suurimman hitin taustalta paljastuu tavallaan aika tyypillinen tarina: Seksipommi Christina Amphlettin laulama pakkomielteisen rakkauden kuvaus ei ole omakohtainen vaan lähes kokonaan hittinikkari Billy Steinbergin kynästä. Pehmopornofilmiä muistuttava video romuttaa harkitusti viimeisetkin siveelliset tulkintayritykset tekstistä: polvillaan rukoilu muuttuu väkisin suihinotoksi ja vertaus rakkauden kohteen suojaavasta ylemmyydestä lähetyssaarnaaja-asennoksi. Kamera viipyy Amphlettin rinnoissa ja muistuttaa levy-yhtiön hänelle ehdottamasta hampaiden korjaamisesta. No, moinen on nykyään jo tavallista.

Amphlett ja yhtyeen toinen puolisko Mark McEntee kirjoittivat viidennen Divinyls-albumin osittain yhdessä Steinbergin ja Tom Kellyn kanssa. Megahittejä tehtailleen kaksikon värvääminen viilaamaan singleä kannatti: I Touch Myself oli suuri hitti Australian lisäksi Yhdysvalloissa että Britanniassa. Se sisältääkin useita popklassikon tunnusmerkkejä: sävellyksellisen jännitteen ja muodon, jossa voimakas säkeistö johtaa vielä vahvempaan kertosäkeeseen, tunteella täysladatun mutta samalla pidätellyn ja sopivasti tutunoloisen laulun sekä tasaisen tamppaavan rytmin.

Nämä osatekijät saattavat minutkin helposti tanssilattialle ja sen jälkeen baariin hankkimaan lisää virvokkeita.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!