Popklassikot 1981

#21 Mission of Burma – That’s When I Reach for My Revolver

Juttusarjan toimittajan idiotismin ansiosta saatte nyt lukea kaksi toisistaan poikittelevaa artikkelia Bostonin parhaan rockyhtyeen taisteluhuudosta.

Hrrt hrrt, hurisee Mission of Burma.

Kimmo Vanhatalo: 1980-luvun amerikkalaista indierockia käsittelevässä kirjassaan Our Band Could Be Your Life: Scenes from the American Indie Underground, 1981–1991 Michael Azerrad maalaa lohduttoman kuvan Mission of Burman taipaleesta. Yhtyeelle ei juuri suotu menestystä sen kotikaupungin Bostonin ulkopuolella, ja sen ura tuntuikin koostuvan loputtomista tunneista hajoamispisteessä olevassa pakettiautonrämässä Amerikan valtateillä matkalla soittamaan pikkuklubeille ja olemattomalle yleisölle.

Hämmentävintä tässä on, että Mission of Burmalla oli kaikki menestyksen avaimet. Sen musiikki oli meluisaa, kulmikasta ja taiteellista, mutta samalla kuitenkin hyvinkin melodista. Etenkin basisti Clint Conley hallitsi tarttuvien kappaleiden kirjoittamisen. Hänen kynästään syntyivätkin Mission of Burman kaksi hienointa hetkeä: Academy Fight Song, joka käsiteltiin Popklassikot-sarjan aikaisemassa osassa, sekä yhtyeen epäilemättä tunnetuin kappale That’s When I Reach for My Revolver.

Sekä Ramonesia että avantgardea rakastanut Mission of Burma ei musiikissaan sortunut ilmeisimpiin ratkaisuihin ja sama pätee sen lyriikoihin. That’s When I Reach for My Revolver on taistelulaulu, kuten sen nostattava kertosäe antaakin ymmärtää, mutta sen älylliset ja vaikeaselkoiset sanoitukset eivät tee tämän oivaltamisesta kaikkein helpointa.

Punkin tavoin Mission of Burma oli vihainen, kriittinen ja kapinallinen. Toisin kuin punkkarit, se ei kuitenkaan tyytynyt suomimaan vain valtaapitäviä, saati lietsomaan epämääräistä anarkiaa. Se tiesi, että yksilön pahin vihollinen oli loppujen lopuksi hän itse. That’s When I Reach for My Revolverissa Conley suuntasi raivonsa alistavien johtajien lisäksi niitä kohtaan, jotka mukavuudenhalussaan valehtelevat itselleen. Sen maailmankuva on pessimistinen. Toivoakin on, mutta se on kuin hentoinen valonkajo horisontissa pimeyden keskellä.

Laulussa sen kertoja herää turvallisesta, mutta valheellisesta elämästään:

“Once I had my heroes
Once I had my dreams
But all of that is changed now
They’ve turned things inside out
The truth is not so comfortable, no”

Hänen on rikottava ympäristönsä asettamat rajat, sukellettava rohkeasti itsestään selvinä pidettyjen totuuksien tuolle puolen:

“And mother taught us patience
The virtues of restraint
And father taught us boundaries
Beyond which we must go
To find the secrets promised us, yeah“

Piiloutuminen ei voi olla ratkaisu, mutta totuuden kohtaaminen on tuskallista. Lopulta laulun kertoja tajuaa olevansa väheksytty ja alistettu:

“Tonight the sky is empty
But that is nothing new
Its dead eyes look upon us
And they tell me
We’re nothing
But slaves”

Olennaista kuitenkin on, ettei hän antaudu. That’s When I Reach for My Revolver on kutsu taisteluun, jossa ihmissydämessä piilevä henki kamppailee katkeraan loppuun saakka:

“That’s when I reach for my revolver
That’s when it all gets blown away
That’s when I reach for my revolver
The spirit fights to find its way”

Alun perin Signals, Calls, and Marches -ep:llä julkaistun kappaleen muoto on hyvinkin tuttu 1990-luvun vaihtoehtorockin ystäville. Sen yhdistelmä pahaenteisen rauhallista säkeistöä ja jännitteen purkavaa euforista kertosäettä on kaava, jonka Nirvana vei 1990-luvun alussa myyntilistojen huipulle synnyttäen vaihtoehtorockin valtavirtasuosion ja kaupallisen läpimurron.

Popmaailma ei kuitenkaan vielä ollut valmis hyväksymään Mission of Burman esi-indierockia kymmenen vuotta ennen grungen läpimurtoa, eikä sillä ollut asiaa myyntilistoille Adam & the Antsin, The Policen, Human Leaguen tai Phil Collinsin seuraan. Terävimmät korvat kuitenkin kuuntelivat, ja Mission of Burma innoitti yhtyeitä, kuten R.E.M., Fugazi, Sonic Youth ja Pixies, jotka valoivat 1980-luvun kuluessa amerikkalaisen indierockin perustukset.

Mission of Burma hajosi vuonna 1983 julkaistuaan vain yhden kokopitkän levyn, hienon Vs.:n (1982). Kitaristi-laulaja Roger Millerin vaikean tinnituksen katkaisema lupaava ura sai kuitenkin jatkoa 2002, kun yhtye palasi vastoin kaikkia odotuksia takaisin keikkalavoille. Sitten vuoden 2004 se on julkaissut kolme pitkäsoittoa, ja seuraavan albumin pitäisi ilmestyä vielä tänä vuonna.

____________________________

Arttu Tolonen: Suurin osa siitä lapsuuteni osasta, jotka asuin hoidetun ja jonkun muun kuin talkkarin huolenpitoa vaativan nurmikon vaikutuspiirissä, ajoittuivat ikävuosiin, joina lasta ei velvoiteta osallistumaan nurmen leikkaamiseen.

Leikkuu-urani rajoittuu siis vuosiin 1988-1990. Talo oli Wisconsinin osavaltion pääkaupungissa, Madisonissa.

Nurmikkoa oli onneksi vähän, sillä leikkuri oli sitä perinteistä työntömallia.

Hrrrt. Hrrrt. Hrrt.

Hrrrt. Hrrrt. Hrrt.

Tein ruohonleikkuuta varten 60-minuutin kasetin, jota kuuntelin poliittisilla tarroilla koristellulla Walkmanillani: ”Ei ydinvoimalle”, Antifa, ”Aseet ovat tosi ikäviä”, jne.

Kasetille äänitin vuorotellen kahta Mission of Burma -biisiä: Academy Fight Songia ja That’s When I Reach for My Revolveria.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Moby teki That’s When I Reach for My Revolverista laimean version vuonna 1996 ilmestyneelle ja lyttyyn haukutulle rock-levylleen Animal Rights. Pyhäinhäväistystä lähenteli jo se, että hän muutteli kappaleen sanoituksia, mutta kaiken huippu oli sen kertosäkeen muuttaminen MTV:n ja BBC:n pyynnöstä uudelleen nauhoitetussa versiossa muotoon That’s When I Realize It’s Over. Radion ja MTV:n kosiskelu soti kaikkea sitä vastaan, mitä Mission of Burma ja That’s When I Reach for My Revolver edustivat.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!