Popklassikot 1998

#21 Jon Spencer Blues Explosion – Talk About The Blues

Jon Spencer (vasemmalla) ei soita bluesia vaan rock'n'rollia.

Jon Spencer (vasemmalla) ei soita bluesia vaan rock’n’rollia.

”I wrote the song right after we did the interview, inspired by that and also some of the criticism we’ve received over the past couple years. If we tried to record some song that was a response to criticism as it happened, that would be too heavy-handed. The lyrics stayed true to the original off-the-cuff feel, what you call a rant. But it’s not such a big deal, you know. A lot of that stuff just doesn’t merit a response.”

Ujostelu sopii Jon Spencerille yhtä hyvin kuin juoppohullu catwalkille. Epäkunnioittavuus on toki tuottanut ties kuinka paljon hyvää musiikkia, eikä Jon Spenceriä voi syyttää siitä, että hänen idinsä perseraiskaisi superegoa suurimmassa osassa bändinsä tuotantoa. Orange (1994), Now I Got Worry (1996) sekä mellakan ja orgioiden välille sillan rakentava livelevy Controversial Negro kuuluvat varmasti jokaisen pesunkestävän rontin levyvalikoimaan.

Acme on ensimmäinen Spencer-levy, jossa ”studiota on käytetty instrumenttina muiden joukossa”. Voi päätellä, kuinka sekavaa meininki on ollut, kun sekä Steve Albini, Calvin Johnson että Dan the Automator ovat kaikki toimineet tuottajina. Sillä on toki huonotkin puolensa – välillä materiaali vain hajoaa kasaan.

Mutta osuessaan Acme lyö lujaa, yhdistellen kaikkia puolia siinä määrin, että kaikkien kolmen olleen voisi luulla riemastuttavan vahvojen yrttien vaikutuksen alaisina ja vaihdelleen vuoroa parinkymmenen sekunnin välein. Ja mikäs sen sopivampaa olisikaan että yksi levyn huippukohdista, Talk About the Blues, ei sisällä bluesia juuri ollenkaan? Säkeistöt kiitävät ohi Spencerin särjetyn ölinän, nyökyttelevän funkbiitin ja kahden riitasoinnun riffin puskemina.

Tyypillistä Blues Explosionia ja nimikkotyylinsä käsittelyä tämäkin: se on joko väännetty tai heitetty ikkunasta ulos, liimattu kasaan ja pistetty perversseillä piirroksilla koristellun keinuhevosen selkään. Ja koska mielikuvitus ei suostu täysin käsittelemään noita mielikuvia, se pysyy vielä kummallisesti kasassakin. Mikäpä pahan tappaisi, vai mitä, Jon?

Talk About the Blues voisi aivan hyvin olla Blues Explosionin uran jälkimmäisen puolen kulmakivi: äkkiväärät vaihdokset pysyvät, mutta korostus rytmiin nousee vahvemmaksi. Ja onhan tämä omalla tavallaan bluesia mukailevaa – likaisista asioistahan sen aina tuleekin kertoa. Saamisista ja ilman jäämisistä, viinasta ja krapuloista, kickseistä ja vieroitusoireista, sitruunoista ja niiden puristelusta. Vanhat koirat oppivat uusia temppuja, ja tässä tapauksessa kirput, täit ja muut koko perheen suosikit vain tuovat paremman lisämausteen Jon Spencerin riivauksiin.

”I don’t play the blues, I play rock n’ roll!”

Ja harva sitä veti niin äärimmilleen 1990-luvulla kuin tämä New Yorkin siunattu kusipää.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!