Popklassikot 1983

#20 Hüsker Dü – Real World

Maailmanhistorian kenties hienoin valokuva. Näin sitä ollaan!

Tästä se alkaa, lapset. Real World on ensimmäinen hetki, kun Hüsker Dü uskaltaa vilauttaa todellista valttikorttiaan: huikeaa melodisuutta, joka erottaa yhtyeen aikalaisistaan.

Livenä äänitetty debyytti Land Speed Record on toki omalla tavallan mahtava levy, suunnilleen samalla tavalla kuin David Cronenbergin Scanners on mahtava elokuva: kaikki räjähtää. Vuonna 1983 julkaistu studiodebyytti Everything Falls Apart ei oikein kuitenkaan lunasta sen asettamia odotuksia: meno ei ole aivan yhtä kovaa kohkaamista, ja biisintekokynät ovat vielä melko tylsiä. Levyllä ei ole mitään Data Controlin tasoista.

Mutta sitten, voi kuulkaa. Samana vuonna julkaistu Metal Circus EP on kuin eri bändin tekele. Levy muistetaan usein rumpali Grant Hartin “klassikkokappaleesta” Diane (etenkin Therapy?n juustoisen coverin johdosta), vaikka kyseessä on EP:n linjasta poikkeava, melko epäkiinnostava ja lulumaisella shokkimateriaalilla pelaava biisi.

Paljon keskeisempi on Hartin upea It’s Not Funny Anymore, jonka toinen säkeistö tuntuu olevan eräänlainen “uuden Dün” ohjelmajulistus:

“Play what you want to play
hear what you want to hear
don’t worry about the result
or the effect it has on your career”

Toki tämän voi nähdä viittaavaan myös yhtyeen hardcore-juuriin, mutta kun sen taustalla pauhaa melodisesti niinkin huikaisevan kaunis sävellys kuin kappale on, subtekstinä on myös Dün murtautuminen hardcore-juurien vankilasta.

Kitaristi Bob Mould pohtii samanlaisia asioita levyn avaavassa Real Worldissa. Vihaisen ja turhautuneen kitaran kuljettama kappale sylkäisee silmille häkellyttävän näkökannan:

“People talk about anarchy
and taking up a fight
well I’m afraid of things like that
I lock my doors at night”

Voi helposti kuvitella punkkarien leukojen loksahtavan auki. Mitä se sanoi? Vetikö se juuri maton punkin keskeisen Kaaban kiven eli anarkian alta?

Hienoa mouldismi on myös, että mies tuntuu vain tulevan sitä vihaisemmaksi mitä pidemmälle kappale menee. Kolmannessa säkeistössä raivo on jo miltei pitelemätöntä, ja viimeiseen kertosäkeeseen tultaessa kappaleen punchlinen (“you can sing any song you want / but you’re still the same”) sähistessä kaiuttimista miltei tuntee Mouldin syljen kasvoillaan.

Tapa, jolla Mould venyttää sanaa want viimeiseen turhautuneeseen huutoon, nostattaa niskavillat pystyyn joka kerta.

Want. Kyse on myös haluamisesta, omien tavoitteidensa tiedostamisesta. Tästä minä haluan laulaa. Tällainen minä haluan olla.

Tämä on itsensä tiedostavan ihmisen soundi. Tämä on todellisen vastarinnan soundi. Metal Circus on piste, jossa Hüsker Dü astuu samaa totuutta mekaanisesti toistavan “vastarinnan” tuolle puolen, päästää oman itsensä musiikkinsa keskipisteeseen. Oikeastaan Deadly Skies on EP:n kappaleista ainoa, joka kalskahtaa naiville “yhdistä pisteet” -punk-retoriikalle.

Kun Hart harmonisoi Mouldin kanssa kappaleen viimeisessä kertosäkeessä, puhkeaa Hüsker Dü ensimmäistä kertaa todella kukkaan. Tästä se lähtee, lapset.

Nämä ovat rakkauslauluja, nämä ovat mielenterveyslauluja. Ne kertovat siitä millaista on olla ihminen. Nämä ovat oikeita lauluja oikeista asioista, oikeasta maailmasta.

Katsokaa levyn kantta. Siinä näkyy tyhjä toimisto, jossa kolme tyhjää tuolia. Ikkunassa yhtyeen nimi, joka näkyy peilikuvana huoneessa olevalle katsojalle. Pöydällä on Maon kuva.

Viesti on selvä. Minneapolislainen trio on jättänyt “metallisen sirkuksen” ja hardcoren totalitaristiset rajoitukset taakseen ja lähtenyt todelliseen maailmaan. So long, suckers.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!