Popklassikot 1997

#20 Blur – Beetlebum

"Bumtsi-bum, bumtsi-bum-bum", tuumaavat Blurin pojat.

”Beetlebum, bumtsi-bum-bum”, tuumaavat Blurin pojat.

Vaikka olin otollisessa iässä, en koskaan todella päässyt sisään brittipoppiin. Jotain jäi puuttumaan. Kaikkine nostalgian kaikuineen liike oli selvästi täynnä hyviä aikeita, mutta siihen sisältyi aina tuo epäilyttävä ja luotaan työntävä popsahdus: se tuntui liian kaupalliselta, liian riskittömältä.

Yritin toki hetken Brettin kanssa. Trashin ja jopa vielä Electricityn aikoihin yritin ihan tosissani. Mutta lopulta se oli vain iso haukotus.

Brett vei minua katsomaan eurooppalaisia taide-elokuvia ja sen jälkeen kvasieksoottisiin ravintoloihin tai puolivillaisen dekadentteihin kuppiloihin, joissa se sitten laukoi ulkoa opeteltuja mielipiteitään niistä leffoista ja homeisista kirjastonkirjoistaan. Hyypiö-Brett oli kaikista maailman rocktähtikliseistä laimennettu dieettikokisversio.

Ja ne Oasis-veljekset! En ikinä oppinut tunnistamaan kumpi niistä nuijista oli kumpi, koska molemmat olivat aina yhtä kännissä.

Kaikkein pahinta oli silti kun Jarvis tuli hakemaan minua ulos. Sillä oli kauhtunut villaliivi ja vakosamettihousut ja sitten mentiin ironisesti treffeille johonkin vitun bingohalliin. Syötiin ranskiksia ja dippiä. Se jauhoi purutupakkaa ja oli vaan että common people baby yeah, voisitko mitenkään vippaa ten quids? En tiennyt itsekään halusinko rakastajan vai isähahmon, mutta etovalla tavalla Jarvis oli halukas näyttelemään näitä molempia yhtä aikaa.

Mutta sitten oli suoraselkäinen ja hurmaava Damon. Damon, jossa oli kaikki kohdallaan, mutta miten sitä pystyisi lähestymään niiden typerien Girls & Boys– ja Country House -rallatusten soidessa? Ja ne verkkarit…

Kunnes jokin yhtäkkisesti muuttui siinä vuoden 1997 paikkeilla. Ehkä se lopulta oli juonikas Graham Damonin selän takana, joka meidät järjesti yhteen. Punoihan hän siihen kappaleeseen sen hypnoottisen kitarariffin, joka on edelleen yksi parhaita koskaan kuulemiani. Sen riffin vuoksi näin uudessa valossa myös Damonin, joka ensin lausuu varoen, mutta kertosäkeessä puhkeaa haikeaan kahden riimin mantraan:

”And when she lets me slip away
She turns me on all my violence is gone
Nothing is wrong
I just slip away and I am gone
Nothing is wrong
She turns me on
I just slip away and I am gone”

Ja sen jälkeen kateelliset puhuvat. Vaikkapa että säe kertoi heroiinista, jota Damon tykkäsi pellittää Justinen kanssa. Mutta se ei tee tästä kappaleesta yhtään vähemmän upeaa. Blur on edelleen ainoa brittipopyhtye, johon minulla on edes etäisesti romanttinen suhde.

Vuoden 1997 Blur oli musiikkia teini-ikään, heräämiseen. Pohjalla keveän ilottelupopin huolettomuus, sävyä antamassa uusi, kuolemaa uhkuvan vakavahko väri. Se maalasi mielikuvituksen valkokankaalle sellaisia fantastisen kauniita ja silti kömpelöitä romansseja, joita olisi toivonut oikeasti kokeneensa, jotta olisi myöhemmin osannut paremmin.

http://www.youtube.com/watch?v=WAXnqjUfal4

Bonus!

Maailmanvalloitukseen Beetlebum oli liian outo, mutta Song 2 antoi lopulta Blurille toivottua näkyvyyttä Yhdysvalloissa – jopa siinä määrin, että ryhmän harmiksi Yhdysvaltain ilmavoimat ihastui kappaleeseen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!