Popklassikot 1983

#2 The Smiths – This Charming Man

Morrissey (toinen oik.) oli kiinnostuneempi Oscar Wildestä kuin Bronski Beatista.

Vuosi on 1983. Björn Borg lopettaa tennisuransa. Vanessa Williams valitaan ensimmäisenä afrikanamerikkalaisena Miss Americaksi. Kiss esiintyy MTV:llä ilman maskejaan. McNuggetit esitellään pikaruokakulinaristeille.

Morrissey niitä tuskin jonottaa.

Kylmässä ja kalseassa Manchesterissa The Smiths julkaisee eponyymin debyyttinsä. Siltä lohkaistu This Charming Man ei nouse listojen kärkeen, mutta jotain silti tapahtuu. Sen listasijoitus on 25:s. Vuonna 1992 sen uudelleenjulkaisu kiipeää jo brittien sinkkulistan sijalle kahdeksan, ollen samalla yhtyeen historian korkein listamerkintä. Vuonna 2008 MOJO valitsee sen kaikkien aikojen parhaaksi brittiläiseksi indielevytykseksi.

The Smiths on brittipopin viimeinen suuri aarre ja yhtye, jonka vaiheita on kirjoitettu historiaksi ansiokkaasti maailman sivu. Yhtye, josta on tylsä puhua ja jota on tylsä digata, mutta jota kaikki kuitenkin diggaavat. Ja vihaavat – Morrissey on varsinkin myöhemmällä iällään leimautunut kiukuttelevaksi kusipääksi, eikä syyttä.

This Charming Mania ei voi vihata. En itse oppinut kuuntelemaan The Smithsin lyriikoita ennen kuin aivan viime vuosina. Juuri niissä kuitenkin piilee yhtyeen hienous. Morrissey käyttää englannin kieltä luovasti ja perinteitä kunnioittaen. Vanhahtavat sananvalinnat ovat tietoinen vastaisku sille puhetyylille, joka laulajan mukaan leimasi 1980-luvun homopiirejä.

Morrisseytä ne eivät kiinnostaneet. Hän halusi löytää toisen kulman, josta lähestyä kysymyksiä seksuaalisuudesta. This Charming Manilla muusikko käsitteli (ilmeisesti) kahden miehen välistä eroottista latausta hienovaraisesti ja huomaamattomasti.

Kappale kertaa kahden miehen kohtaamisen. Kertojan polkupyörästä puhkeaa rengas, mutta onnekseen hän saa kyydin paikalle saapuvalta autoilijalta. Matkalla kuski yrittää vietellä kertojan…

”I would go out tonight
But I haven’t got a stitch to wear
This man said ’It’s gruesome
That someone so handsome should care’”

…ja mahdollisesti taivutella tämän luopumaan aikeistaan avioliittoon.

”A jumped up pantry boy
Who never knew his place
He said ’return the ring’
He knows so much about these things”

Lainauksiin kiteytyy kolme Morrisseyn tekstien vahvinta tendenssiä. Ensimmäinen on aiemmin mainittu vanhahtavan kielen revitalisointi – ”handsome” ja ”charming” ovat sanavalintoja, jotka eivät kuuluneet aikalaisnuorten puheenparteen. Ne olivat enemmän Oscar Wildea kuin Bronski Beatia.

Toinen on kappaleiden viehättävä kirjanörttiys, joka ilmenee tässä viittauksena elokuvaan. Jälkimmäisen lainauksen kaksi ensimmäistä riviä ovat Joseph L. Mankiewiczin ohjaamasta homoeroottisesta filmistä Pirullista peliä (1972), joka pohjaa Anthony Shafferin näytelmään Sleuth (1970).

Kolmas on niiden seksuaalinen ambivalenssi. Morrisseyn hahmoa on yritetty turhaan lukea auki vuosikymmenten ajan. Onko hän homo? Hetero? Aseksuaali? Selibaatissa? Kaapissa? Mitä hän tarkoittaa sanoessaan edustavansa ”neljättä seksuaalisuutta” (”fourth-gender”)?

Koska Mozzer ei haastatteluissaan juuri aiheesta avaudu, on huomio täytynyt kiinnittää hänen teksteihinsä – ja niistähän tulkittavaa löytyy. Suoraa vastausta ne eivät kuitenkaan anna. Jokainen outo tai mielenkiintoinen sanavalinta tai fraasi on intertekstuaalinen viittaus tai metaforan metafora, ja lähiluku lähtee pian kiertämään loputonta kehäänsä. Tekstit siksakkaavat aiheensa ympärillä kuin vuosisataiset muratit, sitä koskaan suoraan läpäisemättä.

Ja siksipä The Smiths pysyy ajankohtaisena ja arvostettuna ja on yksi harvoista yhtyeistä, jonka tekstejä saatan iltaisin kaikessa hiljaisuudessani lueskella. Olenpas klisee.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

The Smiths -covereiden kermaan kuuluu kanadalaisen Starsin kuiskutteleva näkemys tässä käsitellystä viisusta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!