Popklassikot 1985

#2 The Smiths – How Soon Is Now?

"Onko tämä se oikea Ken Loach -elokuva?"

Minulle tämä laulu on avoin ovi, josta en ole vielä kävellyt sisään.

Olin teini-ikäinen 1980-luvun Helsingissä, kun altistuin ensimmäistä kertaa The Smithsille. Morrissey lauloi tiskijukan hirttämisestä jommallakummalla taivaskanavalla. Minua otti koko juttu päähän. Mitä enemmän kuuntelin bändiä, sitä enemmän se loppumaton jollotus ja omaan napaan tuijottelu ärsytti. Johnny Marrista kyllä pidin, ja onneksi hän tekikin sitten loistavan Mind Bomb -levyn maailman hankalimmin googletettavan bändin The Then riveissä.

Vuosien varrella ennen niin tulenpalava The Smiths -inhoni on laantunut merkittävästi. Nykyään se elää lähinnä läppänä, koska olen niin usein tekemisissä ihmisten kanssa, joille bändi on yksi tärkeimpiä kasvun virstanpylväitä. Joskus ei vaan pysty vastustamaan kiusausta, vaikka läppä on aika paska.

Karu totuus on, että rakastan tätä kappaletta. En tiedä milloin se tapahtui, mutta nykyään aina, kun alun ilmaa ympäriltään syövä tremolo-kitara vaappuu sisään, tulen onnelliseksi. Se on yksi rockin historian klassisia tremolosoundeja – ja se oli työn takana.

”I am human and I need to be loved
Just like everybody else does”

Kaksikymmentä vuotta sitten Morrissey laulamassa tuota fraasia olisi ollut merkittävä osa kiirastultani. Nyt se jää heti soimaan päähän ja toistelen sitä päiväkausia, tyytyväisenä maistellen miehen jotenkin nestemäistä fraseerausta. Teksti on muutenkin hieno kuvaus ulkopuolisuudesta. Siinä ei sorruta itsesääliin.

Ovi on siis ollut auki The Smiths -diggailulle jo monta vuotta, mutta niin usein seuraava kappale on Girlfriend in a Coma, enkä voi astua ovesta sisään. Mutta rakkauteni tähän kappaleeseen palaa aina yhtä suurella liekillä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!