Popklassikot 2000

#2 Phoenix – Too Young

Nuorgamin kirjoittajan täydellinen tietämättömyys kutittelee ranskalaista huumorintajua.

Nuorgamin kirjoittajan täydellinen tietämättömyys kutittelee Phoenix-miesten huumorintajua. Paitsi Thomas Marsin, joka haluaa vain surmata.

Tunnustetaanpa aluksi pari juttua.

En ole koskaan kuunnellut suurta osaa Phoenixin tuotannosta. Tiedän, että yhtye on ranskalainen ja kotoisin Versailles’ta, mutta en muista sen jäsenten nimiä, enkä tiedä, miltä he näyttävät. Tällä hetkellä levyhyllyssäni ei ole edes United-levyä, jolta tämän klassikkokirjoituksen kohde löytyy.

Tarkoituksenani ei ole kehuskella tietämättömyydelläni (nämä faktat olisi hyvä tietää jo siksi, että voisin päihittää esimerkiksi Nuorgamin vastaavan toimittajan rockvisassa), mutta Too Youngin kohdalla faktoilla tai yhtyeen muun tuotannon tuntemisella ei ole koskaan ollut väliä. Minulle tämä kappale on aina erottunut omana ensiluokkaisena valioyksilönään – lähes täydellisenä etkoilukappaleena.

Haikeankaunis syntetisaattorimelodia. Svengaava kitaranakutus. Sitten biitti, joka repäisee mukaansa tanssilattialle, ja laulaja Thomas Mars (tarkistin tyypin nimen Wikipediasta) aloittaa:

”Baby when I saw you turning at the end of the street
I knew a time was gone and it took me like ages
Just to understand that I was afraid to be a simple guy”

Yhtäkkiä olen siinä juhlien hetkessä, kun kaikki on vielä mahdollista. Edessäni oleva ilta maalautuu eteeni taianomaisen säihkyvänä kangastuksena. Kaupunki kimaltelee ympärilläni kiihkeänä, mutta lämpimänä. Valot heijastuvat pimeistä näyteikkunoista, ja kaikkialla helisee ihmisten nauru. Kotoisan baarin pöydässä jokaista äärettömän nokkelaa kommenttiani seuraa naurunremakka. Ympärilläni tunnen silkkaa rakkautta ja ystävyyttä. Kaiken alla hohkaa hyvän viinin jälkimaulta maistuva melankolia, joka tekee hetkestä vain paremman, koska se korostaa elämän ainutkertaisuutta.

Totuus ei tietenkään koskaan ole tällainen. Mieleeni tulee vuosituhannen vaihde – hetki, jolloin olisi pitänyt olla kaikkien aikojen bileissä. Missä minä olin? Istuimme muutaman kaverin kanssa pienessä alivuokralaishuoneessa Tiimarista ostetut hassut ”year 2000” -vitsihatut päässä ja ryystimme olutta. Emme edes kuunnelleet musiikkia, koska meillä ei ollut siihen tarvittavaa soitinta.

Tuolloin emme siis kuunnelleet Too Youngia (eikä se toki ollut vielä ilmestynytkään). Lukemattomissa vastaavissa tilanteissa sen sijaan olen sen ystävieni kanssa kuunnellut – itse asiassa monen vuoden ajan se kuultiin lähes jokaisissa bileissä, joissa pystyin tavalla tai toisella (luvatta tai luvan kanssa) vaikuttamaan musiikkitarjontaan.

Kirjoitan tätä tylsänä arki-iltapäivänä, mutta kun laitan kappaleen soimaan, palaan jälleen siihen täydellisen toiveikkaaseen hetkeen, kun toiset tai kolmannet juomat on avattu. Juhlien alun nihkeä vaivaantuneisuus vaihtuu kuplivaan nousuhumalaan, ja mahdollisuudet tuntuvat rajattomilta. Mars saattaa yrittää höpöttää sanoituksissa jotain sydänsuruista, mutta minä en kuule muuta kuin:

”Can’t you hear it calling?”

ja:

”Oh yeah!”

ja:

”Everybody’s dancin’!”

ja taas:

”Oh yeah!”

ja tietenkin:

”I feel too young!”
(Tosin voiko tuntea itsensä liian nuoreksi?)

Kun Too Young soi, olen varma, että se on yksi kaikkien aikojen hienoimpia kappaleita – laulu, joka kykenee hetkeksi muuttamaan maailman unelmien kaltaiseksi. Kuuntele, sulje silmäsi ja anna sen viedä mukanaan.

http://www.youtube.com/watch?v=PvamJU_coUw