Popklassikot 1991

#2 Nirvana – Smells Like Teen Spirit

Kurt, Krist ja Dave.

Mitenkään liioittelematta voidaan kai sanoa, että Nirvanan vuonna 1991 julkaisema Nevermind oli vaihtoehtorockin suurin yksittäinen hetki. Se räjäytti liki yhdessä yössä genren, joka aiemmin oli löytänyt sijansa kauhtuneisiin farkkuihin ja pölyisiin flanellipaitoihin sonnustautuneiden slackereiden horjuvista cd-torneista, valtavirran musiikiksi.

Aivan yhtä nopeasti se myös alkoi syödä genreään sisältäpäin. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös grungen valtakausi, jonka loputtoman romantisoinnin laukaisi eräs 20-kaliiperinen Remington vuonna 1994. Nirvana kasvoi markkina-arvoltaan valtavaksi bändiksi, ja sen keulahahmo Kurt Cobain sukupolvensa tuskien kanonisoiduksi tulkiksi.

Syyllinen on Nevermindin ensimmäinen kappale. Sen riffi on yksi populaarimusiikin tunnetuimmista ja sen lyriikat äidinmaidon lailla usean sukupolven itseensä imeskelemiä.

Smells Like Teen Spiritin musiikkivideo on myös yksi MTV-aikakauden ikonisimmista. Se kytkeytyy siihen yhdysvaltalaisen lukiomaailman superidylliin, jota 1980- ja 1990-lukujen teinielokuvat representoivat loputtoman lohdullisesti. Nirvanan näkemys kääntää tuon eriväristen klikkien iloisen sekamelskan loputtomalta tuntuvaksi neljän vuoden tarpomiseksi.

Inhottavan ahtaassa ja kusen värisessä liikuntasalissa yhtye soittaa vuoden 1991 anthemia. Kurt hädintuskin katsoo kameraan, suunnaten hiuskuontalonsa takaa pilkottavan katseen epämääräisesti salin seinille. Tai ehkä ei edes sinne. Ehkä suuntaa ei löydy. Solisti edustaa Yhdysvalloissa ensimmäistä sukupolvea, jonka vanhemmat ovat päässeet avioeron makuun. Generation X. Amerikkalainen perheidylli, kristillisen ihanne-elämän stabiilein komponentti, on särkynyt kuin pullo Jamesonia treenikämpän lattiaan.

Vaikka Smells Like Teen Spirit on jumalaisen tarttuva kappale, on sen päällimmäisin tunne – kuten koko albumin kohdalla – ahdistus. Se on autenttinen, oikeasti kusinen alkusoitto niille yhtyeille, jotka seuraavien kymmenen vuoden ajan soittivat domestikoitua nössöversiota sen alkukantaisesta raivosta.

Ehkä leimaavinta kappaleessa on se, kuinka sen lyriikka on lopulta silkkaa hölynpölyä. Teen Spirit on deodorantti, jolta Kurt tyttöystävänsä mukaan löyhkäsi. Taustalla on ajatus kapinasta, mutta se on solistin mukaan pelkkä ajatus. Vitsi.

Tämä edustaa hyvin koko sukupolvea. Ei suuntaa, ei hajua siitä, mitä elämällä pitäisi tehdä. High school valmistaa vähän kaikkeen, mutta annettu paletti on huomattavan rajattu. Mitä tehdä, kun jalkapallo ei kiinnosta? Kapina kiinnostaisi, mutta löytyykö siihen keinoja? Ja miksi vaivautua?

”And I forget just why I taste
Oh yeah, I guess it makes me smile
I found it hard; it’s hard to find
Oh well, whatever, never mind”

Teksti on täynnä epäjohdonmukaisuuksia ja paradokseja. Viimeinen säe alleviivaa hyvin sen asenteen, jonka symbolina Cobainin kauhtuneet villaneuleet ja rasvainen tukka on opittu tuntemaan. Cobain pyytää imaginääristä yleisöään ”viihdyttämään meitä”, mutta käpertyy lopulta omaan itseensä, kaiken kieltäen.

”A denial, a denial, a denial, a denial…”

Toisella albumillaan Nirvana nousi jättiläiseksi. Sen ironinen näkemys yleisöstään ei enää ollut ironinen, kun lavan ääreen pakkautui kymmeniä tuhansia nuoria. Nevermind on myynyt maailmanlaajuisesti yli 30 miljoonaa kappaletta. Avausraidan musiikkivideota on myös katsottu YouTubessa liki 100 miljoonaa kertaa, vaikka se on ympätty sinne 18 vuotta julkaisunsa jälkeen.

Allekirjoittaneelle Nirvana on aina ollut tärkeä yhtye. Vaikka olin Nevermindin aikaan vielä liian nuori rockille, tartuin siihen hanakasti hieman myöhemmin. Opettelin biisit ulkoa, luin kaiken mahdollisen kirjallisuuden ja käytin sopivasti kulunutta smiley-paitaa niin paljon, että äidin piti öisin pihistää se pestäväksi.

Cobainista löysin paljon samastumisen aihetta, vaikka suurin osa oli varmasti silkkaa kuvitelmaa. Palvoin, kuten kaikki muutkin, vaikka lopulta Nirvanan nousu kaikista suurimmaksi oli tuurista kiinni. Se ei ollut Seattlen tuon aikaisista yhtyeistä paras tai persoonallisin. Alice in Chains oli sopivasti synkempi, Pearl Jam rockimpi, Melvins punkimpi.

Kuten niin usein, sattuma kuitenkin nosti yhden ylitse muiden. Se teki Nirvanasta bändin, jota harva aktiivisesti kuuntelee, mutta jonka suurimmat hitit jokainen tuntee. Se teki Nevermindista levyn, jonka jokainen osaa liki alusta loppuun, mutta yllättävän harva omistaa. Onko sinulla Nevermindia hyllyssä? Jos ei, tulisiko mieleenkään ostaa?

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!