Popklassikot 1990

#2 Depeche Mode – Enjoy the Silence

Depeche Mode Anton Corbijnin linssin läpi.

Minulla on tunnustus.

En ole koskaan ollut suuri Depeche Moden musiikin ystävä. En ole koskaan ihan täysin ymmärtänyt, mikä tekee tästä ranskalaisen sutenöörin näköisestä henkilöstä niin seksikkään.

Olen pitänyt yhtyeen miedosti röökintuoksuista, kevytgoottista synapoppia hieman tunkkaisena ja David Gahanin myöhempien aikojen liskokuningasrutiinia muka-karismaattisena.

Kuten niin usein ennenkin, olen ollut väärässä – ainakin enimmäkseen.

Yhdestä asiasta minä ja kaikkein vannoutuneimmatkin depechemodologistit olemme kuitenkin olleet yhtä mieltä. Siis siitä, että yhtyeellä on useita suunnattoman hienoja, ikimustia popkappaleita, joista kaikkein paras saattaa olla Enjoy the Silence. (Gahanin Suave-rasvaista charmia en tosin vieläkään pidä kutsuvana.)

Enjoy the Silencen ilmestyessä Depeche Mode oli ehtinyt tahkota jo kymmenen vuotta; kappale oli bändin 24. single Isossa-Britanniassa ja kappaleen emolevy Violator jo sen seitsemäs albumi. Osassa Eurooppaa Gahan, Martin Gore ja kumppanit olivat ihkaoikeita poptähtiä, mutta Yhdysvalloissa heidän maineensa oli kasvanut tähän asti vaivihkaa, college-radion ja vaihtoehtopiirien kautta. Enjoy the Silence oli yhtyeen ensimmäinen top 10 -hitti Yhdysvalloissa ja se siivitti osaltaan Violator-albumin monimiljoonamyyntiin siellä ja muualla.

Albumin julkaisua seurasi Yhdysvalloissa suoranainen depechomania; yhtyeen Los Angelesin nimmarikeikalle ilmestyi yllättäen 20 000 kirkuvaa fania ja tapahtuma äityi mellakanomaiseksi yhtyeen peruttua esiintymisensä turvallisuusriskiin vedoten. Konserttiliput ja bändituotteet myytiin loppuun ennätysajassa.

Enjoy the Silence notkui listojen kärjessä ympäri maailmaa; Suomen sinkkulistallakin se ylsi kakkossijalle. Uskallankin väittää, että bändin globaali superduperhitti on sen tunnetuin ja rakastetuin kappale.

Kappale rakentuu maisemallisista, verkkaisista syntikkamatoista, pohjalla pulppuavasta bassoriffistä, kertosäkeen kitaramelodiasta ja Gahanin dekadentisti väreilevästä laulusta. Goren toiveiden vastaisesti lisätty pirteätempoinen komppi tasapainottaa biisiä juuri sopivasti. Kappale on samanaikaisesti hallitun viiltävä ja kuulaan haikea; se säihkyy harmaan, mustan ja sinisen väreissä, siinä ei ole mitään liian vähän tai liikaa. Se on täydellinen popkappale.

Kappaleen kertosäkeessä on herkullinen yksityiskohta, jota tietyssä biisissä saattaa rakastaa mutta jota ei välttämättä huomaa tai pysty sanoiksi pukemaan. Se yksityiskohta on tapa, jolla Gahan lausuu kertosäkeen tietyt sanat. Kun hän intoneeraa kertosäkeessä kutkuttavasti sanojen ”very” ja ”unnecessary” r-kirjaimet, se kuulostaa samanaikaisesti vähän ärsyttävältä ja aivan ihastuttavalta. Samalla Gahan tulee varmistaneeksi, että juuri kukaan ulkomaalainen ei pysty coveroimaan kappaletta kuulostamatta auttamattomasti liian kovasti yrittävältä ei-natiivilta.

Laulun kirjoittaneen Martin Goren sanat kertovat, no, sanoista. Kirjaimellisesti.

”Vows are spoken
To be broken
Feelings are intense
Words are trivial
Pleasures remain
So does the pain
Words are meaningless
And forgettable”

Psykohöpinöityneessä kulttuurissa Gore muistuttaa meitä Gahanin suulla oleellisesta totuudesta: rakkauden asioissa sanat ovat aivan yliarvostettuja; niillä on lopulta aika vähän merkitystä tekojen ja tunteiden rinnalla. Jos homma ei toimi, ei siitä taikasanoilla tehdä toimivaa. Ja kääntäen: asioita voi monimutkaistaa paljonkin puimalla ne ruotoihinsa asti.

”Enjoy the silence” ja rakastakaa toisianne, ihmiset. Joskus on hyvä olla hiljaa.

http://www.youtube.com/watch?v=aGSKrC7dGcY

BONUS!

Enjoy the Silence -covereita on tehty usein ja paljon. Ne ovat kuitenkin lähes poikkeuksetta riipaisevan kamalia. Goren demoversio on sen sijaan kiinnostava: se on lähempänä sitä muotoa, johon hän kappaleen alunperin kuvitteli.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!