Popklassikot 1996

#2 Beck – Where It’s At

Vuonna 1996 Beck oli maailman coolein ihminen.

Vuonna 1996 Beck oli maailman coolein ihminen.

”That was a good drum break!”

Loserista oli tullut hitti. Monille Beck Hansen oli kuitenkin yhä novelty-artisti. Varhaistuotannon vahvasta folkperinteen tuntemuksesta kertovia albumeja kuulleet ehkä ymmärsivät hänet myös omaperäisenä lauluntekijänä, mutta noilla levyillä oli hyvin vähän kaupallista potentiaalia. Toistaiseksi.

Odelay alkoi riisuttuna kitaralevynä, mutta sitten kuvaan ilmestyi Dust Brothers – muun muassa Beastie Boysin Paul’s Boutiquen tuottanut duo, jota ei pidä sekoittaa Chemical Brothersin alkuaikojen pseudonyymiin . Albumista kasvoi tuottajaparin käsissä kaikkien aikojen sämplesalaatti, jonka lainoihin oli myös hankittava oikeudet. Tuskallisen tuotannon jälkeen Geffenillä oli kuitenkin käsissään 1990-luvun omituisin hittilevy, joka myi yli kaksi miljoonaa kappaletta.

Loserin aikaan pienillä lavoilla lehtipuhaltimen kanssa sekoillut Beck löysi nyt itsensä yli kolmevuotiseksi venyneeltä suurkiertueelta, jonka aikana Odelayn materiaali soitettiin niin puhki, että artisti lopulta vieraantui mestariteoksestaan. Pakoreittinä tulisivat toimimaan Young Americans -tyyppinen hulluttelu Midnite Vultures sekä sivutuotteena syntynyt meditoiva Mutations.

Odelay merkitsi yhden tyylikauden kulminoitumista Beckin tuotannossa. Eklektinen sekoitus laiskuri-indietä, pummifolkkia, record collector -funkkia, valkonaama-hiphop-partyrockia ja hitaan puheenparren tahdissa vellovaa Encino-psykedeliaa. Kuviksi tämä ennakkoluulottomasti yhdistelevä lähestymistapa puetaan Beckin luotto-ohjaaja Steve Hanftin ohjaamassa Where It’s Atin musiikkivideossa.

Ensin on maailman raukein kosketinkuvio: auringon paahtama maantie jossain takahikiällä. Ehkä Interstate 10. Mies peililaseissa juo peltimukista vettä. Melkein maistat sen viileyden. Beck ja kumppanit keräävät roskia tienvarrelta. Oranssit turvaliivit.

Seuraavaksi Beck laulaa kertosäettä säröefektin läpi motorhome-messuilla. Kolmen breakdance-hepun joratessa taustalla valkoväki käy hikistä pystypainia ja Beck vilkuilee kärsimättömänä kelloonsa. Jee! Beck on Coolin ruumiillistuma.

Kappale saa ensimmäisen kliimaksinsa, kun kuvassa vilahtaa diskorobotti ja eksoottisia tanssijoita, joiden perään pamautetaan The Frogsin I Don’t Care -sample (”That was a good drum break!”). Kun olet toipunut päähän pudotetusta tiilestä, avautuvat silmäsi sapluunaleikkauksella: infrapunakuvaa imitoivassa osiossa Beck on metsässä merirosvokoukku kädessään, yllään Captain Beefheart -tyylinen kelsiturkki.

Levykeräilijä tarkastelee Where It’s At -nimistä levyä, ydinperhe ponnistaa syleilemään taivasta ja kertosäe putoaa taas raskaana kuin Klorproman-kooma. Biisin päästessä c-osaansa (tai d- tai e- tai z-osaansa?) kuullaan sample 1970-luvun seksivalistuslevyltä ja seuraavaksi split screen -kuvassa nähdään nuoripari niityllä. Nyt kappale hajoaa palasiksi ja robottiääninen Beck alkaa toistaa säkeistöä sivupersooniensa kanssa kuin William Shatner Rocket Manin videossa.

Lopuksi kertosäe vielä kerran: ollaan diskossa ja tanssitaan rivitanssia, Beck ja bändi rokkaavat! Peilipallo pyörii, bändillä on hawaijipaidat ja rumpalin settiin on kiinnitetty pölykapseli. Kappale feidaa. Kaikki on ohi ja jäät ihmettelemään mitä juuri tapahtui.

*****

Miksikö Where It’s Atin video tuntui ilmestyessään itse kappalettakin tärkeämmältä? Siihen liittyy henkilökohtaisia muistoja. 1996 olin saanut käsiini perheemme vanhan videokameran. Kuvasin omia kotielokuvia ja musiikkivideoita kahdeksan millin videonauhalle. Leikkaaminen oli tehtävä videonauhurin rec- ja pause-näppäimiä maanisesti rämpyttämällä. Mustavalko-osiot ja psykedeeliset värisäädöt syntyivät kuvaamalla haluttu kohta uudelleen television ruudulta, mikä tietysti teki jäljestä vielä kuluneemman (grunge-uskottavamman!) näköistä.

Ajan musiikkivideoissa nähtiin usein arkistomateriaalia ja found footagea. Niiden tilalle saattoi väliin liittää still-kuvia vanhoista tietosanakirjoista ja vaikka anatomian opetusmaterialeista. Animaatiota sai mukaan lyijykynäpiirroksia kumittamalla ja muokkaamalla välissä stillejä ottaen – tähän vaadittiin erityisen nopea rec-painallus, jossa nauha tavallaan pysäytettiin jo ennen käynnistämistä. Lopuksi sarja oli nopeutettava pikakelauksella samalla, kun videota kuvasi sisään toista tai kolmatta kertaa television ruudulta.

Where It’s At on näyte ajasta, jolloin videot vielä tehtiin käsityönä. Sen leikkaa-ja-liimaa-estetiikka alleviivasi tätä. Muutamassa vuodessa musiikkivideot alkoivat pyöriä yhden tai kahden hillitymmän johtoteeman ympärillä ja tuotantoarvot alkoivat näyttää kalliimmilta. Ne tuskin houkuttelivat kovin monia yrittämään samaa kotona.

Hanftin tapa hajottaa kerronta ja kuvat sen sijaan näytti kädestä pitäen, miten kuva oli käsiteltävistä, kuinka kaikki elokuvataide lopulta rakentui moduleista. Se toimi porttina liikkuvan kuvan sisäisiin rakenteisiin ja opetti analyyttisen katsomistavan. Oli tarkkailtava jatkuvasti, mitä ruudulla tapahtui. Yksityiskohdat eivät saaneet jäädä huomaamatta.

Parhaimmillaan Beckin musiikki toimi samoin. Parhaimmillaan 1990-lukulainen DIY-mentaliteetti avasi nämä struktuurit kaikissa taiteen osa-alueissa. Kaikkea tuota huomaa kaipaavansa kuunneltuaan 10 vuotta pelkkään pintaan keskittyvää musiikkia. Parin viimeisen vuoden aikana virkistävintä on ollut löytää uusi sukupolvi, jonka musiikin välittäjänä ja laulujen aiheena on se pirstaleinen datamuseo, jossa vietämme aikaamme: jos internet on uusi popin dekonstruoimisen viitekehys, ehkä wanhat hywät ajat ovat taas koittaneet. Täällä aikaa ei enää ole. Täällä retron käsite on merkityksetön ja olemme nuoria ikuisesti.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!