Popklassikot 1989

#19 The KLF – 3 A.M. Eternal

KLF, kolmelta aamuyöllä.

Yksi popklassikko, kaksi biisiä. KLF-valopääkaksikko Bill Drummondia ja Jim Cautya ei tunneta tavanomaisista tavoista rakentaa uraa, vaikka onhan samojen sävelaiheiden väänteleminen ja käänteleminen tietysti osa tanssimusiikin normaaleja proseduureja muutenkin.

Kun aloin hahmotella kirjoitusta 3 A.M. Eternalista, ajattelin tietysti sitä aggressiivisesti jyräävää tanssipopkilleriä, johon olin yläasteikäisenä seonnut (kuten KLF:n muihinkin 1990-luvun alun listahitteihin). Tutustuin tähän musiikkiin parin vuoden viiveellä. Biisien hallitessa aktiivisesti listoja olin kai liian keskittynyt fanittamaan Raptoria. Mutta sitten tulivat Snap!, 2 Unlimited ja Culture Beat, ja eurooppalaisesta tanssipopista hetkeksi elämäni soundtrack.

Samaan aikaan olin kuitenkin fantasiaa ja scifiä lukeva roolipelaaja, joten kaipasin teini-ikääni hieman mystiikkaa. Sitten joku soitti minulle The KLF:ää. Oli kai vuosi 1993, projekti oli oikeastaan jo kuopattu enkä minä ollut koskaan siitä kuullutkaan. En ollut kuullut seteleiden polttamisista tai lampaanraadoista, enkä kuullutkaan vielä pitkään aikaan.

Mutta nauhoitin The White Room -albumin kasetille ja tajusin pian senkin, että tuolloinen, loistava MTV soitti Greatest Hits -tyyppisissä lähetyksissään edelleen myös biisien videoversioita, jotka olivat tietysti ne iskevimmät ja parhaat. Kaikkein kovin oli 3 A.M. Eternal. Se yhdisteli sopivassa suhteessa minulle tuttuja ja eksoottisia elementtejä. Se eteni määrätietoisella biitillä, joka oli kuitenkin hieman svengaavampi kuin peruscorollamusiikin jumpse. Sen melodiset nostatukset jäivät päähän soimaan, ja Ricardo Da Forcen rap-osuus kuulosti ihan samalta kuin 2 Unlimitedinkin rapit.

Toisaalta biisissä oli myös salaperäistä kuorrutetta: ihmeellinen piipitysmotiivi, pseudofilosofisia time is eternal -viisauksia, eteeristä naislaulua, erityisen kiehtovia The Ancients of MuMu! -mylvähdyksiä, samplattua yleisömeteliä – ja tietysti epämääräisen dystooppinen video, juuri kun olin perehtynyt cyberpunk-tematiikkaan ja William Gibsoniin.

On vaikea sanoa, miksi tämä vasta- ja alakulttuurihölynpölyn kirpputori tuntui silloin niin järkeenkäyvältä kokonaisuudelta. Jonkinlaisen vastauksen saa vasta, kun alkaa tosissaan miettiä eskapismin käsitettä erityisesti siinä valossa, miten se ilmenee nuoren ihmisen maailmassa. Kysehän on kovasta tarpeesta uskoa, että on jotain muutakin. Jotain muutakin kuin teknisen käsityön tunnit, jotain muutakin kuin tupakkapaikan urpot, jotain muutakin kuin Koskikatu huhtikuun sohjossa. Silloin tarvitaan vain jokin pieni vihjaus, sattumanvarainen annostus tiettyjä perusainesosia. Tarve uskoa pitää lopusta huolen.

Tammikuussa 1991 ilmestynyt 3 A.M. Eternalin hittiversio (brittiykkönen, jenkkilistan vitonen) on edelleen uraauurtavaa 1990-luvun tanssipoppia. Konemusiikkiamatöörikin pystyy sanomaan, että alkaneen vuosikymmenen mittaan Drummondin ja Cautyn esittelemiä kikkoja ryöstöviljeltiin huolella. Voi myös olla, että koko pseudomystinen fantasiaviritys tuli genreen juuri KLF:n kautta.

Myöhemmin sitä käytettiin puhtaasti laskelmoiden, mutta tapaus KLF on tunnetusti monimutkaisempi. Miten voisi syyttää laskelmoinnista miehiä, jotka esittelivät jo selvästi ennen suurinta menestystään kirjan muodossa tärkeimmät temput, joita laskelmointi popmusiikissa vaatii? KLF oli sitä itseään, postmoderni taideprojekti, joka vetää maton kaikkien tulkitsijoidensa jalkojen alta. Turvallisesti voi sanoa vain sen, että ilman lahjakkuutta ja pelisilmää tästä sekoilusta ei olisi koskaan tarvinnut kirjoittaa montakaan palstamillimetriä.

Mutta niin: kaksi biisiä, yksi popklassikko. Sivustollamme eletään vasta vuotta 1989, ja tämä kiistämätön tosiseikka mielessä paneuduin 3 A.M. Eternalin itselleni entuudestaan tuntemattomaan historiaan. Kappaleen alkuperäinen “Pure Trance Mix” on tunnistettavissa hittisinglen alkuaihelmaksi, mutta ei juuri sen enempää. Se on hitaampitempoinen, tanakalla bassolla etenevä ja pelkän Maxine Harveyn naislaulun ja gregoriaanistyyppisen kuoron varaan rakentuva tunnelmakuva yksinäisestä kävelytaipaleesta Lontoon yössä. Toisin kuin myöhempi mutaationsa, se on täysin johdonmukainen, pikemminkin triphopia kuin tanssipoppia enteilevä elokuvallinen eepos.

Se on helvetin hyvä biisi, ja juuri nyt pidän siitä enemmän kuin siitä toisesta kappaleesta, josta valtaosa tästä kirjoituksesta kertoo.

Hittiversio:

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pure Trance -versio:

http://www.youtube.com/watch?v=Fr7fgFrzTck