Suomipopin valkeat helmet

#19 Radiopuhelimet – Jäämeri (1992)

Eli kuinka oululaiset oppivat nykimään ja nousivat aallonpohjasta hyisten tyrskyjen harjalle

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Radiopuhelimet ”alasti” Helsingin Aleksanterin teatterissa 18.2.2012. (Video: Tomi Palsa)

Alkuun hieman historiaa. Vähältä nimittäin piti, ettei Nuorgamin nimeksi tullut Jäämeri.

Kun nimeä ”talkoovoimin pyöritettävälle verkkomedialle, jossa rakkaus musiikkia kohtaan kukoistaa ja voi hyvin” kylmänä talvena 2011 mietittiin, oli Radiopuhelimet-yhtyeen tuotannosta lainattu Jäämeri pitkään paras vaihtoehto.

Jäämeri kuitenkin hylättiin – osittain siksi, että siitä välittyi liian ”oululainen” fiilis. Ja kukapa sitä haluaisi? Siispä nimilautakunta kääntyi kannoillaan ja tarpoi muutaman peninkulman etelään, Nuorgamiin, Suomen pohjoisimpaan kylään, jota – mitä sopivimmin – kutsutaan ”portiksi Jäämerelle”. Mutta se siitä.

Radiopuhelimet Oulun Pikisaaressa 1990. Vasemmalta Jukka Kangas, Jarno Mällinen, Eero Korhonen, Jyrki Mäki ja Jyrki Raatikainen. (Kuva: Jorma Mylly)

”On pakko lähteä
vielä kerran on nähtävä
Jäämeri
ja seistävä sen äärellä”

Jarno Mällinen on nähnyt Jäämeren vain kerran, ja siitäkin on yli kaksikymmentä vuotta. Radiopuhelimet-yhtyeen kirjaileva kitaristi kiersi marraskuussa 1989 Suomen ja Norjan Lappia, yhtenä Mieskuoro Huutajien huutajista.

”Jäämeren rannalla pysähdyimme huutamaan ulapalle päin. Kivinen ranta, hopeanharmaa aallokko. Semmoinen se oli”, Mällinen kuvailee.

“Paluumatkalla eräs huutajista joutui psykoosiin.”

Miten hienoa olisikaan, jos voisin kirjoittaa tuon traumaattisen kokemuksen toimineen katalysaattorina ja inspiraationa Radiopuhelimien vuonna 1992 julkaistulle albumille ja sen nimikappaleelle. Mutta kun en voi.

Kipinä Jäämeren säveltämiseen syttyi nimittäin huomattavasti tavanomaisemman arkielämän tilanteen myötä. Sellaisen, johon monen on helppo samastua.

”Olin käymässä vanhempieni luona sukujuhlissa ja tunnelma kiristi hermoja. Kotiin päästyäni alkoi sitten kiihkeä rämpytys ja biisi oli melko pian valmis”, Mällinen kertoo.

Poikamiesboksissa syntyi raivokas riffikimppu, joka ammensi paljon kahdesta Mällisen musiikillisen sivistyksen tukipylväästä, Stoogesista ja Birthday Partysta. Kappaleen nykivä ja riuhtova tempo vihjasi kuitenkin myös kitaristin uudesta rakkaudesta, jazzista.

”Olin löytänyt ennen kaikkea Charles Mingusin. Tavoittelin biisejä tehdessäni välillä jonkinlaista leijuvaa ja eteeristä jazztunnelmaa. Esimerkiksi [Jäämeri-albumilta löytyvä] Se päivä on lähtenyt suoraan Mingusin Goodbye Pork Pie Hatin tunnelmasta, vaikkei sitä kuulekaan”, Mällinen kertoo.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Charles Mingusin Goodbye Pork Pie Hat (1959) ja jazzmusiikki yleisemmin oli kietonut Jarno Mällisen pauloihinsa 1980- ja 1990-luvun vaihteessa.

Jäämeri on merkitty Mällisen säveltämäksi ja oululaisyhtyeen laulajan J.A. Mäen sanoittamaksi. Työnjako oli kappaleen kohdalla juuri näin selkeä.

”Tuohon aikaan tapanamme oli, että kun toin uuden riffikimpun treenattavaksi, Mäki alkoi plarata paksua lappunivaskaa, jossa oli irtotekstejä monilta tekijöiltä. Bändin treenatessa Mäki valitsi nivaskasta jotenkuten istuvan tekstin ja sovitti sen musiikkiin”, Mällinen kertoo.

Se, että Jäämeren hyinen teksti ja jähmettynyt rytmiikka sopivat niin hyvin yhteen, on siis enemmän tai vähemmän sattumaa.

”En muista, että olisimme tässäkään tapauksessa etukäteen pohtineet, millainen teksti sopisi biisin tunnelmaan. Sellaiset pohdinnat alkoivat myöhemmin, ja Oulu on kaupungin nimi -levyltä (2000) alkaen Mäki on kirjoittanut tekstejä suoraan musiikkiin”, Mällinen kertoo.

”Harmaasta vihreään
vaihtaa väriään
Jäämeri
kallioiden keskellä”

Rumpali Jyrki Raatikainen vietti Jäämeri-albumin äänittämistä edeltävän puolivuotisen maailmaa ympäri matkaten. Reissun puolivälissä Mällinen lähetti Aasiassa olleelle Raatikaiselle kasetillisen kitarariffejä, joihin tämä voisi alkaa pohtia sopivia rumpukomppeja. Metodi ei toiminut alkuunkaan.

”Kun ei ollut treenivuorovaikutusta eikä lihastuntumaa musiikkiin, eivät ajatustasolla kaavaillut kompit toimineet. Kun viimein pääsimme treenaamaan, biisien sovittamisessa piti melko nopeasti palata lähtökuoppiin”, Mällinen kertoo.

Siksi Jäämeri-levyn treenaaminen onkin jäänyt Mällisen mieleen Radiopuhelimet-uran vaivalloisimpana urakkana.

”Ja olivathan musiikilliset pyrkimyksemmekin varsin erilaisia edeltävään kaahaukseen verrattuna.”

Jäämerikin kulki alun perin bändille tyypillisellä, suoraviivaisella, Mällisen ”Radiopuhelimet-jazziksi” kutsumalla kompilla. Uutta kulmaa etsivä Mällinen halusi kuitenkin jotain nykivämpää.

”Ehdotin Raatikaiselle, että haitsu pistäisi aina väliin ’tsuh-tsuh’, vähän niin kuin Captain Beefheartin Run Paint Run Runissa. Doc at the Radar Station -levyn hyvin tuntevana hän äkkäsi mitä tarkoitin ja käänsi kompin nopeasti oikeanlaiseksi.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Jäämeren hihat-osuuksissa on kaikuja Captain Beefheart & His Magic Bandin kappaleesta Run Paint Run Run (1980).

Mällinen kertoo Radiopuhelin-musiikin kappaleiden syntyvän yleensäkin yhteisen sovitustyön seurauksena. Muusikot osallistuvat muidenkin kuin omien osuuksiensa sorvaamiseen.

”Treeneissä kaikki kommentoivat toistensa osuuksia ja sovitusratkaisuja. Itse osallistun ennen kaikkea oikean rumpukompin hakemiseen Raatikaisen ja usein myös ’Kätsin’ (toinen kitaristi Esa ”Ray Katz” Nissi) kanssa, koska rytmi on meille niin tärkeä elementti.”

Jäämeri äänitettiin Oulun Soundmix-studiolla tammikuussa 1992 tuottaja Riku Mattilan johdolla. Vaikka levyä äänitettiin vain viisi päivää, ei sitä missään nimessä vain roiskaistu narulle; kappaleista soitettiin Mällisen mukaan todella monia ottoja.

Mattila osasi taitavan tuottajan tapaan vahvistaa pyrkimyksiä, joita yhtye itse ei ollut vielä täydellisesti tiedostanut.

”Riku painosti ja painosti meitä hidastamaan Jäämeri-biisin tempoa ja soittamaan ’liimamaisemmin’. Vanhasta kaahauksesta oli vielä rippeitä jäljellä ja siitä oli päästävä eroon. Rikun painostuksen ansiosta lopputuloksesta tuli kiteytynyt ja kristallinkirkas”, Mällinen kehuu.

Studiossa oli myös suomimetallin soundiin sittemmin lähtemättömän jälkensä jättänyt Mikko Karmila, joka oli mukana ”äänittämässä sekä kommentoimassa eli vittuilemassa”.

”Karmilan tyyli antaa palautetta on mainio, hän sanoo suoraan vaan ei pahalla. Tuolloisesta kerrasta jäi mieleen lause: ’Teillä vois olla jotain ihan hyviä juttuja, jos te vaan osaisitte soittaa ne’.”

”Takana Eurooppa
pois mielestä kaikki turha
Jäämeri
on rauhoittavan julma”

Jos Jäämeri herätti Nuorgamin nimilautakunnan mielessä liian ”oululaisia” assosiaatioita, siitä on osittain syyttäminen 1980- ja 1990-lukujen taitteen suomalaista rockmediaa.

”Tämä ’Oulu-soundi’ oli lehtimiesten keksimä termi, mutta sillä tavalla tosi ilmiö, että kaveerasimme paljon Electric Blue Peggy Sue and the Revolutionions from Marsin ja Faff-Beyn jätkien kanssa ja treenasimme samoissa kämpissäkin. Ja soitimme lujaa.”

Mällisen mukaan Oulu-soundi oli jollain tasolla tietoinenkin vastaisku kaupungin ”normirock-meiningille”.

”Juuret kylvettiin jo 16–17-vuotiaana, jolloin suhtauduin Velvet Undergroundiin, Stoogesiin, Captain Beefheartiin, Birthday Partyyn ja Crampsiin kuin jonain uutena totuutena, joka piti levittää valaistumattomien epäjumalanpalvojien keskuuteen. Sama eetos siirtyi omankin musiikin tekemiseen”, hän kertoo.

Oulu-leimaa tiukemminkin Radiopuhelinten otsassa loisti Bad Vugum -leima. Se merkitsi arvostusta, mutta ei määräänsä enempää kaupallista menestystä.

”SM-sarjaa olivat tuolloin Kolmas Nainen, Suurlähettiläät ja sellaiset. Me taas kilpailimme samassa sarjassa kuin Circle ja Sweetheart, jotka olivat uusia nuoria nousijoita; silloin huomasin ensimmäisen kerran kuuluvani vanhempaan ikäpolveen.”

Radiopuhelimet Muhoksella vuonna 1993, jolloin yhtye jo koki edustavansa ”vanhempaa ikäpolvea”. Vasemmalta Jarno Mällinen, Jyrki Raatikainen, Jyrki Mäki, Eero Korhonen ja Jukka Kangas. (Kuva: Esko Männikkö)

Jäämeri toi Radiopuhelimille ensimmäisen listasijoituksen: se vietti yhden viikon Suomen virallisen albumilistan 34. sijalla. Mitenkään erityiseltä levyn menestys ei kuitenkaan ilmestyessään tuntunut. Yhtyeen uudistunut, paahdosta nykivämpään muuttunut tyyli herätti faneissa ja kriitikoissa jopa pientä nikottelua.

Rumban singlepalstalla arvostelija ihmetteli paahdon tilalle tullutta nykimistä ja vertasi biisiä ’ujoon spastikkoon’, vaikkei varsinaisesti haukkunutkaan. Se tuntui turhauttavalta, koska itse mielsin nykimisen nimenomaan raivokkaaksi.”

Radiomafian singleraadissa kappale soitettiin puolestaan J. Karjalaiselle, joka oli tykännyt K.O.-levystä (1990).

”Karjalainen ei aluksi tunnistanut bändiä ja sanoi sitten nimemme kuullessaan jotakuinkin: ’No, ehkä se oli jotain huumoria’.”

Levyn ilmestymisen jälkeen Radiopuhelimet lähti CMX:n kanssa ensimmäiselle pitemmälle ulkomaankiertueelleen ja soitti viiden viikon aikana lähes kaksikymmentä keikkaa Saksassa, Itävallassa, Italiassa ja Tanskassa.

”Puhelinten” kiertässä Eurooppaa Jäämeri-albumia alkoivat hiljalleen ymmärtää muutkin kuin avantgardistit ja jazzilla päänsä sekoittaneet metelinystävät. Varsin pian se olikin helppo nähdä vedenjakajana, uutena alkuna uralla, jonka ”aallonpohjana” Mällinen pitää edeltävää Pian, pian -albumia (1991).

”Levyn julkaisuaikaan ’soittakaa vanhoja biisejä!’ -huutojen määrä oli huipussaan. Onneksi ne alkoivat nopeasti vähentyä”, Mällinen muistelee.

”Kiinnostus lähti hiljalleen nousuun, ja itsestäkin tuntui, että olin välttänyt kaahauksen vangiksi jäämisen ja löytänyt luovan vapauden. Pakkotahtisuus ja väkinäinen puristaminen biisien teossa katosivat Jäämeren jälkeen kokonaan.”

2000-luvulle tultaessa Radiopuhelimet oli jo ehtinyt vakiinnuttaa asemansa yhtenä Suomi-alternativen suurista. Pitkä työ on kantanut hedelmää myös kasvaneena levymyyntinä: yhtyeen kaksi edellistä albumia, Viisi tähteä (2007) ja Rakastaa sinua (2010), ovat komeilleet albumilistan peräti 11. sijalla.

”Hassua, että suurin menestys ja parhaat myyntiluvut ovat tulleet aikana, jolloin niistä ei enää kanna murhetta”, Mällinen sanoo.

”Tietysti toivon edelleen mahdollisimman suurta suosiota ja olen sen eteen valmis työskentelemään, mutten ota siitä stressiä samalla tavoin kuin nuorempana, jolloin kyttäsimme, paljonko ihmisiä tulee keikalle.”

Radiopuhelimet nyt. (Kuva: Tomi Palsa)

”Ajan alusta viimeiseen päivään
taukoamatta hetkeksikään
Jäämeri
huokailee hurjaa virttään”

Mällinen menee hiljaiseksi, kun häneltä kysyy Jäämeren sanoituksesta. Hän hämmentyy itsekin huomatessaan, ettei osaa oikeastaan sanoa, mistä Mäen teksti kertoo.

”Outoa… Olen ehkä kuullut tekstin niin useasti, että olen lakannut miettimästä sitä. En edes muista sitä kokonaan. Jotain ajattomia, jylhiä ja jäisen kirkkaita mielikuvia siitä kuitenkin tulee. Sopii sikäli musiikkiin.”

Parhaiten Mällisen mieleen on jäänyt ”ajan alusta viimeiseen päivään” -säkeen koominen kaksoismerkitys.

”Biisin englanninnoksessa säe oli: ‘I drive the vessel until the last day’. Tälle olemme usein hekotelleet. Olisi kannattanut käyttää ilmaisua ’aikojen alusta viimeiseen päivään’.”

Mällisen suhde Jäämereen on lämmin, kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin.

”Siinä ei ole kokeilun tai ’hengenvetobiisin’ – lievempi versio täytebiisistä – makua. Kuulijaystävällinen, suhteellisen helppo, iskevä juttu”, hän luonnehtii.

Vaikka kappale on Radiopuhelimien asteikolla hitti, minkäänlaista riippakiveä siitä ei ole päässyt muodostumaan. ”Nykimistä” on Mällisen mukaan yhä mukava soittaa.

”Ei se ole keikoilla pakkovalinta, helppo valinta kylläkin. Biisi on niin hyvin selkäytimessä, että se voidaan vetäistä vaikka treenaamatta, jos yllättävä tarve tulee.”

Mällinen muistaa kuulleensa Jäämeren kahdesti muuten kuin oman yhtyeensä esittämänä.

”Aika yllättävä ja mainio oli Petri Hannuksen talking blues -esitys Laitasaaren keisarin (Jolly Jumpersin Hannuksen ja Marko Leuanniemen sekä Radiopuhelimien Raatikaisen trio) soolokeikalla joskus 1990-luvulla”, hän muistelee.

”Lisäksi joku vuosi sitten Zacharius Carls Groupin Ossian Marttala taisi esittää Jäämeren sekä joillain keikoilla että kotiäänitteellä. En ole ihan varma… mutta hän teki joka tapauksessa useammankin folkblues-tyylisen version biiseistämme. Kaunista, taitavasti soitettua kamaa. Siis ihan erilaista kuin alkuperäinen.”

Kuuntele Jäämeri-albumi tai Jäämeri-kappale Spotifystä.

Jarno Mällinen nyt. (Kuva: Tomi Palsa)

Jarno Mällinen

47-vuotias muusikko-kirjailija. Syntynyt Helsingissä, asuu Oulussa.

Kaksitoista albumia tehneen Radiopuhelimet-yhtyeen kitaristi ja kosketinsoittaja. Oli mukana perustamassa yhtyettä vuonna 1986.

Soitti vuodet 1983–1986 Kansanturvamusiikkikomissiossa, jossa olivat Radiopuhelinten alkuperäiskokoonpanosta myös Jyrki Raatikainen ja Jukka Kangas.

Esikoisromaani Kieroonkasvukertomus (Like) julkaistiin vuonna 2011. Kertoo murrosikäisestä Tommi-pojasta ja hänen yläkoulu- ja lukiovuosistaan. Perustuu kahdeksan muun kirjoittajan kanssa tehtyyn musiikkidraamaan Tommi, jonka Juha Hurme ohjasi Nälkäteatterille.

Jäämeri viidellä sanalla: ”Nykivä, atonaalinen, blues, kirkas, rähinä.”

Radiopuhelimet kesällä 2012: ”Soittamme muutaman keikan ja jatkamme akustisen setin hiomista. Myös uusi albumi on tekeillä. Akustinen demo pitäisi saada aikaiseksi Rikun kanssa piakkoin ja levy viimeistään ensi vuoden alkupuolella, toivottavasti.”

Radiopuhelimet keikalla:

12.7. Tammerfest, Tampere. Yksinäisten illat – säälimättömän ovela Radiopuhelimet-faniristeily: Radiopuhelimet alasti, risteilyisäntänä The Orphan plays Radiophones (Ossian Marttala / Zacharius Carls Group) ja teemaan sopivia yllätysnumeroita.

27.7. Qstock, Oulu.