Popklassikot 1991

#19 Manic Street Preachers – You Love Us

Manics on lumivalkoinen.

Rock-yhtyeet ovat kuin saniaisia, joille ankea ja virikkeetön teollisuuskaupunki on ihanteellisin kasvualusta. Walesin Blackwood oli juuri tällainen kaupunki 1990-luvun vaihteessa. Tuolloin kaivosteollisuus kariutui, massatyöttömyys jylläsi ja pian alueelta tilastoitiin enemmän alkoholimyrkytyskuolemia kuin mistään muualta Isosta-Britanniasta.

Toinen kulunut tapahtumakulku on se, että kilteimmät ja tunnollisimmatkin nuoret kasvavat dekadenssia ihaileviksi retaleiksi, kunhan he altistuvat rock-musiikille ja oikeanlaiselle kirjallisuudelle. Blackwoodilainen Richey James Edwards oli sopeutumaton sielu, joka lääkitsi ja lietsoi angstiaan viinalla, NME-päiväunilla ja taidelukiolaisten ikiaikaisella suosikkilukemistolla. Opiskelijaboksin yöpöydältä löytyi Arthur Rimbaudia, Sylvia Plathia, Albert Camus’ta, William S. Burroughsia ja kasa masentavaa dataa toisen maailmansodan vaiheista.

Historianopettajan urasta haaveilevalla Edwardsilla ei liiemmin ollut käsivoimia tai soittotaitoa. Hiljalleen hän kuitenkin päätyi ainoiden ystäviensä bändin roudariksi ja myöhemmin sanoittajaksi sekä kitaristiksi.

Manic Street Preachers oli uransa alussa kriitikoiden ja yleisön parjaama yhtye, joka eli kaikesta loanheitosta huolimatta omassa glitterinhohkaisessa rinnakkaistodellisuudessaan. Itsevarmassa kuplassaan he olivat päättäneet, että heistä tulisi vielä kaikkien palvomia rokkitähtiä.

”We are not your sinners
Our voices are for real
We realised and won’t be mourned
We gonna burn your deathmask uniforms

We won’t die of devotion

Understand we can never belong
Throw some acid into your face
Pollute your mineral water with a strychnine taste

You love us like a holocaust
Same P.R. problem as E.S.T.”

You Love Us oli Manic Street Preachersin toinen single. Sen viesti oli yksinkertainen käsky kaikille, jotka yhtyettä tulevat kuulemaan: “Te rakastatte meitä, vaikka me tuhoamme teidät, ja vaikka me tuhoamme itsemme myös.” Itsevarmuus oli viehkosti ristiriitaista, koska kappaleen julkaisun aikaan bändillä oli vain muutamia faneja. Kappaleen äänimaailma ei ollut kuitenkaan mitään autotallibändin räminää, vaan Guns N’ Rosesin tai Hanoi Rocksin kaltaista suuren studion glamrockia.

Edwardsin teinimäinen itsetuhospektaakkeli oli Manic Street Preachersin menestyksen kannalta tehokas sisältöstrategia. Hän oli lehdistötiedotteidensa ja taidetta jäljittelevän elämänsä kanssa enemmän mediapersoona kuin muusikko. NME:n Steve Lamacqin haastattelussa Richey halutti osoittaa olevansa yhtyeen suhteen tosissaan, joten hän viilteli kaikkien nähden käsivarteensa tekstin 4REAL. Hän eli vodkalla ja “valkoisella kohinalla”, joka oli uuniperunoista, maissista ja riisistä koostuvaa mössöä. Oi, kuvitelkaapa miltä hänen Instagram-tilinsä olisi näyttänyt. Richeyn epätoivo vaikutti kuitenkin niin aidolta, että on lopulta vaikea sanoa, kumpi oli olemassa ensin, synkkä mieli vai synkkä kirjahylly.