Popklassikot 1994

#19 Elastica – Connection

Elastica, harrastuksina heroiini ja sävelvarkaudet.

Elastican lyhyt kultakausi kertoo paljon rockista varastamisen, poseeraamisen ja hypettämisen taiteena. Yhtyeen tarina on tuskastuttavaa seikkaa toisensa perään: laulaja Justine Frischmann oli pesunkestävä uusrikkaan perheen tyttö, hän seurusteli ensin Brett Andersonin ja sitten Damon Albarnin kanssa (ja eittämättä Elastican julkisuusarvo perustui alkujaan juuri tähän), yhtye lanseerattiin nopeasti kasvavalle brittipop-yleisölle peräti neljällä esikoisalbumia edeltävällä singlellä, kolmen näistä havaittiin kierrättävän post punk -aikakauden klassikkokappaletta (oikeusjuttuja seurasi). Ja kun albumi lopulta ilmestyi alkuvuodesta 1995, se säntäsi brittilistan kärkeen – mutta siinä se sitten olikin.

Elastican muut jäsenet olivat mieltyneet heroiiniin jo paljon aiemmin, tässä vaiheessa se alkoi kiehtoa Frischmanniakin. Kiertämisestä ei tullut oikein mitään, kun aika meni omia yksityisiä hepovarantoja bändikavereilta piilotellessa. Neljän singlen jälkeen oli hankala hypettää LP:tä enää uusilla lohkaisuilla. Elastica juuttui samantapaiseen vuosien sekoilulimboon kuin Stone Roses, erona tietysti se, ettei bändin lopulta vuonna 2000 ilmestynyt kakkoslevy The Menace todellakaan ollut mikään toinen tuleminen – pikemminkin hyvin huomaamaton sisääntulo keittiön ovesta bileisiin, joiden ilmapiiri tuntuu niin vihamieliseltä, että ensimmäisen boolimukin puolivälissä sitä tekee johtopäätökset ja palaa samaa tietä takaisin.

Tätä taustaa vasten tuntuu yllättävältä, että Elastica oli hetken aikaa helvetin hyvä yhtye. Nimettömältä esikoiselta löytyy tästä monta todistetta – voisin mainita hilpeänraivokkaan Stutter-ensisinglen (joka kuulemma kertoo Damon Albarnin taipumuksesta humalaiseen impotenssiin) tai suunnattoman koskettavan Never Here -balladin (jonka taas tiedämme käsittelevän eroon johtaneita kommunikaatiovaikeuksia Brett Andersonin kanssa).

Mutta nyt siis Connection. Sinkuista järjestyksessä kolmas. 2:24 kestävä viileän itsevarman minimalismin taidonnäyte, jonka kitarariffi kuulostaa siinä määrin steroideja vetäneeltä versiolta Wiren Three Girl Rhumban teemasta, että asiaa piti selvitellä lakiteitse (langettavaa tuomiota ei tullut).

Justine Frischmann kuulostaa tässä myös PJ Harveylta, tosin vuosia ennen kuin jälkimmäinen tavoitti saman urbaanin kovapintaisuuden Stories From The City, Stories From The Sea -levyllään. Teksti on aika epämääräinen, mutta hyväsoundinen. Loppupuolella, kun kitarariffin taakse tuodaan vielä handclapsitkin, ollaan aika lähellä sellaista paradoksaalista käsitettä kuin “fiksulta kuulostava idioottirokkaus”.

Tästä taas tulee väkisinkin mieleen The White Stripes joitakin vuosia myöhemmin…

Tässä kirjoituksessa on pudoteltu hirveästi nimiä, mutta niin se vaan menee. Legendoja verrataan vain itseensä, mutta Elastica oli hohtava photoshopattu päiväperho, hetkellisesti oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Sellaisetkin rockyhtyeet voivat olla tärkeitä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!