2000-luvun ulkomaiset pophelmet

#18 The Strokes – Last Nite (2001)

Kuvateksti.

The Strokes, rahaa moneen olueen.

Ah, New York, New York.

”Oh, people they don’t understand
No, girlfriends, they won’t understand
Your grandsons, they won’t understand
And me, I ain’t ever gonna understand…”

En ole koskaan käynyt New Yorkissa, mutta silti kaupungilla on vankka ote sielustani. Se on myyttien, salaisuuksien, tarinoiden ja toivon kaupunki, jonka tunnen vain lukemattomien kulttuurituotteiden kautta. On elokuvien, kirjojen, sarjakuvien, maalausten ja valokuvien New York – ja toki tärkeimpänä: musiikin New York.

Se voi olla Frank Sinatra laulamassa meille kaikille pikkukaupungin unelmoijille, fraseeraten sillä tavalla kuin vain hän osaa, samalla kaihoisana ja reteänä:

”These little town blues
Are melting away
I’ll make a brand new start of it
In old New York”

Tai se voi olla Ramones laulamassa perseen myymisestä 53. ja 3. katujen kulmassa. New York on sekä tähtisadetta art deco -pilvenpiirtäjien huipulla että tyhjiä peltitölkkejä kolisemassa rähjäisillä umpikujilla.

New Yorkista lauletaan ympäri maailman, mutta vahvimmin newyorkilaisuus toki kuuluu newyorkilaisessa musiikissa, jossa vanhan maailman hienostuneisuus yhdistyy katujen rosoisuuteen ja kaikkialta maailmasta kaupunkiin tulvineiden siirtolaisten musiikkiin. Rockissa tämä on tarkoittanut kaikkea Brill Buildingin ammattikirjoittajien teiniunelmista The Velvet Undergroundin veitsenterävään viileyteen ja The Ronettesin kadunkulmien harmonioista no waven korvia raastavaan kulmikkuuteen.

1990-luvulla popmusiikin keskus oli siirtynyt kauas New Yorkista, kun rockia hallitsivat vuoroin Seattlen grunge-ihmeet, vuoroin taas Englannin brittipopparit. Vuosikymmenen lopulla elettiin nu metallin valtakautta, ja indierockin kaupallisen läpimurron hedelmät roikkuivat pöhöttyneinä ja puoliksi mädäntyneitä kuolevien puiden oksilla. Grungesta oli jäljellä enää valjuja jäljittelijöitä, ja brittipop soi Wonderwallin esimerkkiä seuraten supermarkettien taustanauhoilla.

Tarvittiin uutta virtaviivaisempaa ja terävämpää rockia. Rockia, jossa yhä kuului aukeavan stiletin naksahdus, pimeiden takahuoneiden venäläinen ruletti ja lasittuneiden narkkarinsilmien rappioromantiikka. Tarvittiin newyorkilaista rockia. Vuonna 2001 oman näkemyksensä siitä tarjosi The Strokes.

The Strokes ei ehkä todellisuudessa ollut kasvanut New Yorkin katujen alkulimasta samalla tavalla kuin punkin ja uuden aallon edeltäjänsä 1970-luvun jälkipuoliskolla. Itse asiassa päinvastoin: Julian Casablancas, Albert Hammond, Jr., Nick Valensi, Nikolai Fraiture ja Fabrizio Moretti olivat rikkaiden perheiden kakaroita, jotka perustivat yhtyeen kadunkulmien sijaan eliittikoulujen kullatuilla käytävillä. Se oli kuitenkin paras jäljennös, jonka pop saattoi 2000-luvun alussa tarjota.

The Strokes olisi ollut helppo tyrmätä falskiksi, mutta jotenkin se kuitenkin onnistui olemaan aidosti cool. Ehkä syy oli yhtyettä ympäröivässä välinpitämättömyyden aurassa, joka saattoi hyvinkin syntyä jäsenten etuoikeutetusta taustasta. Heidän ei koskaan ollut täytynyt yrittää veren maku suussa, ja menestyskin tuntui tipahtavan kuin itsestään kvintetin kouriin.

Oli miten oli, turvonneiden ja edelliselle vuosikymmenelle jämähtäneiden vaihtoehtorokkareiden rinnalla se oli pillifarkkuineen, nahkatakkeineen ja napakoine kappaleineen kuin pantteri loikkimassa kallioilla lämmittelevien merilehmien keskellä.

Vaikka The Strokesin musiikissa kuului useita kaikuja menneisyydestä, se onnistui kuitenkin kuulostamaan tuoreelta ja omaperäiseltä. Yhtyeen vahvuudet ovat selvästi kuultavissa sen debyyttialbumin Is This Itin hienoimmalla hetkellä Last Nitella (tuolta kaikkien aikojen parhaiden debyyttien joukkoon kuuluvalta levyltä on tosin hyvin vaikea valita yhtä hienointa hetkeä).

Kaikki yhtyeen soundin olennaisimmat elementit ovat paikallaan: Casablancasin laulu, joka onnistuu olemaan samalla sekä uneliaan piittaamaton että täynnä lähes pidättelemätöntä jännitettä, Hammondin ja Valensin jatkuvassa levottomassa tanssissa kiemurtelevat kitarat, Fraituren periksiantamattomasti melodiaa kuljettava basso ja Morettin iskevä biitti, joka on juuri niin rento kuin rockissa pitääkin. Kappaleessa on kuultavissa kaikkea garagerockista Motowniin, 1960-lukulaisesta popista uuteen aaltoon ja keinahtelevasta chansonista Tom Pettyyn (Last Niten rytmi ja kitarariffi lainailevat häpeilemättömästi Pettyn American Girlistä).

Sanoituksiltaan Last Nite käsittelee nuoruuden turhautumista epämääräisellä tavalla, joka on ollut osa rockia sen synnystä lähtien. Kuin James Deanin nuori kapinallinen Jim Stark, Casablancas uhkuu tyytymättömyyttä, jota kukaan, ei edes hän itse, kykene ymmärtämään. Lopulta hänen ainoa vaihtoehtonsa on paeta klassisen rockkulkurin tavoin tien päälle, lukemattomien levottomien nuorten romanttisten sielujen pakopaikkaan:

”Well, I’ve been in town for just about fifteen minutes now
And baby I feel so down
And I don’t know why
I keep walkin’ for miles”

Last Nitella ja Is This Itillä The Strokes synnytti uuden soundillisen paradigman, jota lukemattomat seuraajat pyrkivät kopioimaan. Toiset pääsivät lähelle, mutta kukaan ei ylittänyt The Strokesia. Valitettavasti ei edes The Strokes itse.

2003 julkaistu Room on Fire oli vielä hieno levy, mutta tulevaisuuden ongelmien siemenet olivat sillä jo kylvetty. The Strokes ei kyennyt löytämään tietä eteenpäin, vaan toisti debyyttilevynsä kaavaa. Tuon jälkeen yhtye on harhaillut epävarmalla polulla, joka on johtanut yhtä usein umpikujiin kuin aarteen piilottavan x:n luo. Läpi tuon etsinnän Is This It on polttanut The Strokesin niskaa kuin tulikuumana porottava aurinko.

Silti, ei ole mikään vähäinen suoritus tehdä yhtä 2000-luvun merkittävimmistä rockalbumeista. Levyä, joka kaiken muun ohella palautti New Yorkin oikeutettuun asemaan rockin keskeisenä kaupunkina. Se, ettei The Strokes olet pystynyt toistamaan tuota suoritusta, ei ole loppujen lopuksi mikään ihme. Harva pystyy siihen ensimmäistäkään kertaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!
The Strokes – Last Nite (ohj. Roman Coppola)

Mitä muuta?

The Strokesilta äänestettiin myös kappaleita 12:51, Hard to Explain ja The Modern Age.

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress