Popklassikot 1987

#18 R.E.M. – It’s the End of the World as We Know It (And I Feel Fine)

R.E.M. rikkoo sääntöä numero 16.

“Uh oh, overflow, population, common food, but it’ll do
Save yourself, serve yourself, world serves its own needs
Listen to your heart bleed dummy with the rapture
and the revered and the right, right
You vitriolic, patriotic, slam, fight, bright light
feeling pretty psyched”

Jimmy Gutermanin ja Owen O’Donnellin mainiossa The Worst Records of All Time -teoksessa vuodelta 1991 listataan 33 1/3 rock’n’rollin kultaista sääntöä.

Sääntö numero 16 kuuluu yksinkertaisuudessaan: Lista ei ole laulu.

Tälle on hyvät perusteet. Kun sanottavaa tuntuisi olevan paljon, mutta sen kiteyttäminen ei oikein onnistu, sanoittajat Madonnasta (Vogue) Palefaceen (Helsinki–Shangri-La) tyytyvät listaamaan tärkeitä asioita ja ristimään sormensa siinä toivossa, että muut luulevat heillä olevan syvällisempi näkemys asioiden välisistä yhteyksistä.

Sääntö numero 16 ei kuitenkaan ole kattava. Se jättää huomioimatta listoja narratiiveina käyttävät tajunnanvirtalaulut, joissa muoto ja sisältö todella tukevat toisiaan. Tyylilajin pioneeriksi listataan yleensä Chuck Berryn Too Much Monkey Business (1956) ja sen arkkityypiksi Bob Dylanin Subterranean Homesick Blues (1965).

Juuri jälkimmäinen oli R.E.M.:n esikuvana, kun he muokkasivat levyttämättömästä Public Service Announcement -kappaleestaan konekiväärinopeudella tajunnanvirtaa suoltavan It’s the End of The World as We Know Itin.

En tosin ole aivan vakuuttunut, ettei Michael Stipen sanoitus kuitenkin rikkoisi Gutermanin ja O’Donnellin kultaista sääntöä. Esimerkiksi kappaleessa esiintyvät neljä henkilöä, joiden kaikkien nimikirjaimet ovat LB, perustuvat Stipen mukaan hänen unessa näkemiinsä kutsuihin, joiden kaikilla osallistujilla oli samat alkukirjamet. Niin varmaan.

“The other night I dreamt of knives,
continental drift divide, mountains sit in a line
Leonard Bernstein, Leonid Brezhnev, Lenny Bruce and Lester Bangs
Birthday party, cheesecake, jelly bean, boom!
You symbiotic, patriotic, slam book neck, right? Right”

Listasta lauluksi kappaleen pelastavat kuitenkin yhtyeen innostunut soitto, Stipen maaninen ääni sekä ennen muuta kertosäe, jonka lohdullisessa sanomassa on aivan tarpeeksi ajatusta neljän puolen minuutin poplaulun tarpeisiin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
James Herbertin ohjaama video ei ole aivan Losing My Religionin tasoa.

BONUS!

Mainio varoittava esimerkki vuodelta 1989 siitä, ettei lista todellakaan tee laulua.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!