Popklassikot 1990

#18 Fugazi – Merchandise

Fugazi, periaatteen miehiä.

Fugazin tarinassa on eittämätön päähenkilö – bändin solisti, kitaristi ja laulunkirjoittaja Ian MacKaye.

McKaye on mies Minor Threatin ja Fugazin takana, eräs päihteitä karttavan straight edge -liikkeen perustajista ja tärkeimmistä punk-hahmoista koskaan, post-hardcoren kätilö, vaikutusvaltaisen Dischord-levymerkin perustaja ja muun muassa Bikini Killin ja Rollins Bandin tuottaja.

McKaye on myös Yhdysvaltain vaihtoehtoisen ruohonjuuriskenen voimahahmo ja häpeilemätön periaatteen mies. Kuinka moni muu on levymogulien kilpakosiskelusta huolimatta pitänyt oman linjansa, johon kuuluvat muun muassa alhaiset lippujen hinnat ja esiintyminen paikoissa, joihin pääsevät myös alaikäiset?

Ian MacKaye onkin Kurt Cobainin ja muiden huumeiden ja maineen mustaan tuplakierteeseen tempautuneiden rocktähtien antiteesi: mies, joka ei vain puhunut levyteollisuuden kiroista ja itsenäisyydestä vaan piti järkähtämättä (selvän) päänsä, ei myynyt itseään ja – mikä tärkeämpää – fanejaan vaan hyödynsi kaiken potentiaalinsa omilla ehdoillaan.

Nykyisessä kulttuuri-ilmastossa markkinavoimien seireeninlaulua vastustavia pidetään helposti toivottomina idioot… siis idealisteina, joille sopii naureskella ohi puksuttavan bandwagonin kyydistä.

Tilanteessa, jossa uudet poptähdet valitaan tekniseen briljeeraukseen tähtäävillä cover-kisoilla ja lippujen hinnat lähentelevät usein srilankalaisen vuosiansiota, MacKayen pitäisi olla sankari kaikille, jotka välittävät musiikista.

Mutta puhutaanpa pari sanaa itse kappaleesta, ennen kuin Nalle Wahlroos painaa painiketta, joka räjäyttää minut taivaan tuuliin.

Merchandise on Fugazin ensilevyn paras kappale; se enteilee kaikkia hardcoren jälkeisiä bändejä Quicksandista kotoiseen Disco Ensembleen. Siinä on enemmän melodiaa kuin perinteisessä hardcoressa, monipuolisempia staccato-rytmejä ja myös hienoviritteisempi kirjo tunteita. Omalaatuiset, harmaan sävyissä yli huuhtoutuvat melodiat pysyvät juuri ja juuri atonaalisuuden oikealla puolella. Laulu on lähes-melodista karheaa ulvontaa.

Kun kappale puhkeaa kertosäkeessä tiivistetyn, lihaksikkaan melun hyökyaaltoon, kuulija voi vain alkaa sätkiä musiikin tahtiin pakonomaisesti (kuten juuri itse tein tuolissani keskellä Esplanadin kahvilaa).

On kyse McKaeyn straight edge -filosofiaa mukaillen siitä, kuinka me pysymme ruodussa keskittyessämme huolehtimaan tavaroista (”Merchandise”) ja siitä kuinka tämä alisteinen asema on olemassa vain niin kauan kuin jatkamme käytöstämme:

”But when we have nothing left to lose
You will have nothing left to use
We owe you nothing, you have no control”

Jos lakkaamme himoitsemasta iPhoneja, kivoja vaatteita ja hybridiautoja, meitä onkin yhtäkkiä vaikeampi ohjailla. Ehkä meillä silloin olisi aikaa keskittyä vaikka oman naapurustomme tai kaupunkimme asioihin.

Se olisi toki kaunista ja se oli – ja on edelleen – McKaeyn haave. Merchandise-kappale on sen haaveen soundtrack.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

BONUS!

Samasta Washington D.C.:n hc-skenestä sikisi myös rikollisen unohdettu Jawbox, joka on mielestäni jopa Fugazia parempi yhtye.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!