Leevi and the Leavings Top 40

#17 Pohjoisen taivaan alla (1993)

LeeviTurkmenia

Ensimmäinen ajatus on, että Pohjoisen taivaan alla kertoo suomalaisesta miehestä. Sitten sen luulee kertovan suomalaisuudesta. Kunnes oivaltaa sen kertovan maapallon ja kaikkien sen pinnalla tallustelevien ihmisten kohtalosta.

”Mun isä oli köyhä kirvesmies
ehkä saha oli tylsä
kenties höylä liian terävä”

Ei ole sattumaa, että Pohjoisen taivaan alla ilmestyi vuonna 1993. Suomen talous oli kriisissä, työttömyys hipoi kahtakymmentä prosenttia ja näkymät olivat kerrassaan lohduttomat. Jos toiveitaan halusi toteuttaa, piti lainata rikkaammilta – tai lähteä maasta.

Kappaleen kaikissa kolmessa säkeistössä haikaillaan toisaalle – paratiisiin, joka on tuolla jossain. Itse olen aina tulkinnut (ja uskon Gösta Sundqvistin niin tarkoittaneen), että mies ensimmäisessä ja kolmannessa säkeistössä on sama: todellisessa Murheellisten laulujen maassa, kirveen, kurin ja Koskenkorvan keskellä varttuva poika, joka onnistuu pakenemaan ”perinteisen miehen kohtaloa” Etelä-Amerikan aurinkorannoille.

Toisen säkeistön kertoja on puolestaan kuivuuden ajama afrikkalainen, joka johdattaa heimonsa pohjoiseen, tuhansien järvien maahan. Suomeen saapui 1990-luvun ensimmäisten vuosien aikana noin 3 000 maansa sekasortoa pakenevaa somalialaista, joita emme ottaneet vastaan erityisen avonaisin sylein. Jos joku pakolaisista odottikin löytävänsä pohjoisen paratiisiin (”nyt on muiden aika palvella meitä vuorostaan”), niin saivatpahan ainakin pettyä.

Laulun kolmas säkeistö laittaa asiat kahdella tavalla perspektiiviin. Ensinnäkin: vaikka paratiisin löytäisikin, ei edes nuoren neidon lanteiden tuoma lohdutus sammuta ihmisen ikävää kotiin. Ja toisekseen: kaiken maailman lamat ja sisällissodat ovat lastenleikkiä todellisiin, koko maapallon olemassaoloa uhkaaviin ympäristöuhkiin (”miten ohut on se kerros, jotain otsonia, on arvoitus, kun irtoaa jo karvoitus”) verrattuna.

Niin, se biisi. Pohjoisen taivaan alla on tekstiltään niin mestarillinen, että sen musiikilliset arvot jäävät usein varsin vähälle huomiolle – mikä on tietenkin vääryys.

Sävellyksenä kappale on Sundqvistille tyypillisesti taidokas, mutta soinntukseltaan ja etenkin melodian rytmitykseltään omaperäinen. Kaikkein suurimman voimansa se saa kuitenkin sovituksesta, joka pysyy laulun mahtipontisesta teemasta huolimatta hyvin maltillisena ja muutoksiltaan vähäeleisenä.

Äkkiseltään kuulostaa, ettei kappaleessa tapahtuisi juuri mitään; tavanomaisen oloiset säkeistöt, kertosäkeet ja vihellysväliosat vain vuorottelevat. Mutta mitä enemmän kappaletta kuuntelee, sitä enemmän nyansseja siitä löytää.

Löylykauhalliselta kuulostava virvelirumpu ottaa roolia toisessa säkeistössä, jossa Sundqvistin laulun taustalla kuullaan myös epämääräisiä ääniefektejä ja kummasti muljuvaa wah-wah-kitaraa. Kolmannessa säkeistössä niiden tilalla kuullaan puolestaan huilumaista melodiaa. Viimeisten kertosäkeiden kuorolaulua tukee huomaamattomasti suriseva särökitara, jota ei aiemmilla kierroilla kuultu.

Ja aina välillä äänikuvassa vilahtaa pörisevää syntetisaattoria, juhlavaa Abba-pianoa, mahdoliinia, ties mitä. Kaikkea sellaista, mitä pohjoisen taivaan alle nyt voi kuvitella mahtuvankin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!