Suomipopin valkeat helmet

#17 Pienet Miehet – Painoton maa (albumi; 1990)

KIIHKON JA KUNNIANHIMON SÄVELIÄ

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Rajaton studioaika sai Pienet Miehet kuvittelemaan itsestään suuria.

Pienet Miehet ei ollut millään muotoa ”ajassa kiinni” julkaistessaan omaa nimeään kantavan esikoisalbuminsa vuonna 1989. Tietyissä piireissä bändin hippi-imagolle hieman naureskeltiin, mutta samalla 5 laiskaa auringossa -pikkuhitti sulatti sydämiä laajalti. Lopullisesti yhtyeen ilmaisu kristallisoitui kakkosalbumilla Painoton maa. Rajattoman studioajan ja näkemyksellisten muusikoiden summana syntyi suomalaisen popin klassikko, joka on kestänyt hyvin aikaa.

Pienten Miesten varhaistuotanto on suomalaisen pop-historian varjelluimpia salaisuuksia; esikoislevyä ei koskaan julkaistu CD:llä – ja julkaisematta myös jäänee – ja Painottoman maan CD-versiota on liki mahdoton saada käsiinsä.

Levyjä tai niiden kappaleita ei juuri löydy internetinkään syövereistä, Spotifysta tai YouTubesta. Siksi tämänkertaiseksi valkoiseksi helmeksi julistetaan poikkeuksellisesti kokonainen albumi sen sijasta, että katse kohdistettaisiin yksittäiseen kappaleeseen. Tämän artikkelin myötä monet bändin innokkaatkin fanit pääsevät ensimmäistä kertaa näkemään orkesterin aikoinaan tekemiä videoita.

Unelmat todeksi kolmessa päivässä

Kun sukunimi on Järnefelt, voi odottaa jonkinmoisen luovuuden kulkevan jo verenperintönä. Pienten Miesten laulaja–rumpali Jäky Järnefelt sanoo kuitenkin kuuluvansa maineikkaan taiteilijasuvun keskiluokkaisempaan haaraan.

”Espoolaisesta, sinänsä tavallisesta, mutta ehkä hieman boheemista opettajaperheestä olen kotoisin. Isoisäni oli Reino Rauanheimo, WSOY:n kustannustoimittaja ja kirjailija ja musiikin soittamiseen suhtauduttiinkin ymmärtäväisesti. Käänteentekevä juttu oli, kun joskus kymmenen vanhana kuulin ensimmäisen kerran Sweetiä. Se räjäytti tajunnan ja oli niin pysäyttävä hetki, että sen jälkeen tiesin tekeväni joskus laulun, joka soi radiossa.”

Pienten Miesten historia bändinä ulottuu aina 1980-luvun alkuvuosien koulubändi- ja bilekeikkakokemuksiin saakka. Bändin ensimmäiset levytykset näkivät kuitenkin päivänvalon vasta vuonna 1987.

”Me olimme aina varsin hidas yhtye. Opimme hitaasti ylipäänsä soittamaan ja kaikkeen muuhunkin meni vuosia.”

”Pitkään me vain treenattiin, käytiin keikoilla ja unelmoitiin. Lähetettiin varmaan sata demoa eri levy-yhtiöihin ja muistan vieläkin ne Pedro Hietasen kohteliaat ’ihan kiva, mutta…’ -kirjeet. Ensimmäinen sytyke oli, kun Kimmo Helistö valitsi meidät kuukauden demobändiksi Radio Cityssä. Palkintona oli neljä tuntia studioaikaa, jolloin tehtiin 5 laiskaa auringossa. Kun se rupesi pyörimään radiossa, niin teimme samasta biisistä omakustanteen, jota jaettiin jalkaisin suoraan joka ainoalle radioasemalle.”

”Sattui aivan tsägällä olemaan kesäkuun alku ja kaikki radioasemat alkoivat soittaa sitä ihan simona! Kolme päivää sinkun julkaisun jälkeen soitettiin kolmesta eri levy-yhtiöstä, että miten olisi? Jokainen voi arvata, mikä silloin oli fiilis – lapsuuden haave radiossa soivasta biisistä oli vasta toteutunut, kun tarjottiin jo mahdollisuutta päättää, mikä levy-yhtiöistä me otetaan! Bändin linjaa noudattaen valitsimme yhtiöistä pienimmän ja tuntemattomimman, eli Lasse Norreksen Bang Traxin. Tiesimme vain, että Norres on ollut aiemmin Dingon kelkassa.”

Esikoislevy soundaa varsin demomaiselta, ja tämä oli Järnefeltin mukaan tarkoituskin.

”Me emme missään nimessä halunneet soundata modernilta, ajankohtaiselta tai edes hyvältä. Se kuului asiaan, vaikka ei me mitään punkkia soitettukaan. Musiikki vain ei saanut kuulosta siltä kasari-imelyydeltä ja oli aivan tiedostettu kunnia-asia, ettei ainuttakaan efektiä ollut käytössä. Ekalla levyllä ei saanut olla mitään sokeria, eikä sitä sitten myöskään tullut, sillä mehän emme suostuneet tuottajan käyttöön.”

”Muistan kuinka kauhuissaan Norres oli kuultuaan ensimmäisiä biisejä. Kaiken huipuksi teetätin mainostoimistossa kansikuvan, joka maksoi 4 000 markkaa – se oli silloin helvetinmoinen summa yhdestä kuvasta. Norres huusi mulle naama punaisena, että ’jumalauta, mä luotin suhun jätkä ja sä menet ja teet tälläsen laskun, tän teidän levyn on nyt parempi myydä!’.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Yöpöllössuunistusta ja jäsenten välisiä vääntöjä

Pienten Miesten esikoinen ei suoranaisesti räjäyttänyt pankkia, ja bändin kakkoslevyn Painoton maa julkaisikin Final Mix. Uuden levy-yhtiön taustalla vaikuttivat bändin mukana jo pitkään olleet Sepi Myllyrinne ja Tipi Tuovinen. Kaksikko omisti  huippuluokan Soundtrack-studion, jonne suosikkipojilla oli rajaton pääsy. Tuovinen toimi myös levyn tuottajana.

”Meillä oli aina hirveän voimakkaat visiot siitä mitä me haluttiin, mutta toteutuksesta ei välttämättä ollut hajuakaan. On vaarallista jos saa kokeilla jotain pikkujuttua vaikka kuinka monta kertaa ja överiksihän se sitten meni. Studiossa käytiin kauheita vääntöjä aivan mitättömistä asioista – tämä koskee erityisesti minua ja kitaristi Miikkaa (Paatelainen). Juha (Huhtanen) ja Ykä (Vähäkallio) lähtivätkin usein ovesta ulos harrastamaan ’yöpöllösuunnistusta’, kun eivät jaksaneet kuunnella meidän vääntöä jostain basarisoundista.”

Painottoman maan teko oli siis aivan Beatles-touhua. Me oltiin muutenkin jo vakavoiduttu, oltiin vaarallisen lähellä progetaiteellista sisäänpäinlämpiävyyttä, kun kiihko ja kunnianhimo löivät yli. Jonkin Satamalaulun ekaa versioita tehtiin kaksi viikkoa ja heitettiin sitten roskikseen. Aika moni Painottoman maan biiseistä syntyi myös studiossa. Paljon bailubiisejä jäi levyltä myös ulos, koska levytetyn materiaalin piti mielestämme ylittää jokin tietty taiteellinen kunnianhimon taso. Ainakin sellaiset biisit kuin Kaljaa ja suolapähkinöitä ja Mua panettaa jäivät rannalle, vaikka olivat erittäin hyviä biisejä.”

”Onneksi soittotaitomme oli hyvällä tapaa rajallinen, joten musiikissa oli aina myös vähän löytämistä ja lopputulos kuulostaa varmaankin aina sinänsä pakottamattomalta. Ainakaan se ei kuulosta leipääntyneeltä.”

Levy-yhtiön ruhtinaalliset resurssit olivat Pienille Miehille yhtä juhlaa. Kuvassa vasemmalta Tom Nyman (basso), Miikka Paatelainen (kitara), Jäky Järnefelt (laulu), Yrjö Vähäkallio (kitara), Tapio Järnefelt (rummut), Juha Huhtanen (kitara).

Painottomalla maalla myös Järnefeltin sanoitukset harppasivat entistä pidemmälle, yhä moniselitteisempiin ja kaunokirjallisempiin muotoihin. Siinä missä esikoislevyllä nuori mies vielä kirosi pikkukylää, jossa ”on kaksi tyttöä, joista molemmat on kauniita, mut toinen on tyhmä”, Painottomalla maalla uitiin tummemmissa vesissä.

”Ei oltu enää ihan nuoria ja se kuuluu sanoituksissa: ’Tän vanhan turvonneen seurueen / voi uida käärme yltäkylläiseen tylsyyteen / mitään ei koskaan ehkä tapahtunutkaan / mut niinkuin ennen tuskin milloinkaan purjehditaan / pitkään aikaan’. Tämä kertoo vain siitä, ettei kaikki ollutkaan enää kivaa. Erinäiset päihteetkään eivät saaneet kaikkea tuntumaan samanlaiselta kuin 17-vuotiaana.”

”Nuoruushippeilyn rajallisuuden tajuaminen kesti minulta ihan helkatin kauan. Porukka alkoi kiinnostua muistakin asioista ja mä halusin tietysti pitää vanhasta kaksi käsin kiinni. Jo levyn teon aikana Ykälle ja Juhalle alkoi tulla erilaisia terapiabändejä, jotka pystyi helposti näkemään henkireikinä, kun meidän touhu oli mennyt liian vakavaksi.”

Traumaattisistakin muistoista huolimatta Painoton maa on Järnefeltin mielestä kestänyt aikaa hyvin.

”En ollut aikoihin kuunnellut sitä, ja oikein nyt hämmästyin, kun yhdestä biisistä löytyi enemmän ideoita, päällesoittoa, erilaisia ääniä ja stemmakitaroita kuin neljästä 13 nuolen (vuonna 2006 ilmestynyt paluualbumi) biisistä yhteensä.”

Sitarin soittoa ja sanoituksia unista

Biisimateriaaliltaan Painoton maa on tasaisen vahva. Varsinaista hittibiisiä ei levyllä ollut, mutta Satamalaulu ja kevyesti rullaava, levylläkin vierailevan J. Karjalaisen mieleen tuova Pian unohdan irrotettiin singleiksi.

”Pian unohdan biisissä on kieltämättä vaikutteita Karjalaiselta. Siinähän on todella tärkeä se tsäkätys, jonka Tapio (Järnefelt) vetää rytmimunalla. Se taisi olla Tipin ideoita. Biisin äänittäminen sujui helposti ja se soundasi heti hyvältä.”

”Koko levyn tekoa kuvaa, kun Miikka sanoi Pian unohdan -biisiä äänittäessä yhtäkkiä, että hän haluaa vetää sitarilla siihen yhden kohdan. Miikkahan pystyy suvereenisti soittamaan mitä tahansa, mutta mä olin tietysti, että ’sä pilaat koko homman, et tää on ihan paketissa tää biisi ja sun pitää saada vetää jollain sitarilla pilalle koko homma!’. Lopulta laitettiin nauha pyörimään ja Miikka veti sinne sitarilla pari kertaa’droing’. Mutta tällaista se siis oli. Jos jollain oli sellainen näkemys, niin sitten haettiin jostain sitar. Meidän myynnin mittakaavassahan moinen on jopa huvittavaa, mutta tokihan näin tehtiin kun kerran oli mahdollisuus.”

Levyn avaava Mäen päällä on pysäyttävä kertomus jo aikuiseksi ehtineen pojan ja alkoholisoituneen isän kohtaamisesta.

Mäen päällä -biisin sanoituksen näin aivan oikeasti unessa! Biisissä on tämä sykähdyttävä tunne, kun kertojaminä näkee toisen ensimmäistä kertaa ihmisenä eikä vain jonain pettymyksenä, ’vitun äijänä’. Kertoja tajuaa, että ’sä olet vanha heikko ihminen ja mä ymmärrän sua; tässä mä itse kieriskelen aamuyön krapulassa, joten mitä varaa mulla on syyttää sua yhtään mistään’. Sitten tehdään ekaa kertaa yhdessä joku juttu, käydään kirkolla polkupyörällä, ja mäen päältä vain katsotaan sitä maisemaa. Kyseessä on siis eräänlainen anteeksianto.”

”Joskus hieron sanoituksia kaksikin kuukautta, mutta Mäen päällä -biisin kirjoitin kolmessa minuutissa ennen kuin olen kunnolla edes herännyt. Se oli siinä.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pienet Miehet teki uransa alussa neljä videota. 5 laiskaa auringossa kuvattiin bändille läheisissä Elimäen maisemissa ja Lättylaulu sisältää kosolti kasari-estetiikkaa. Painottomalta maalta kuvallisen ilmaisun saivat Pian unohdan ja Levyraatia varten kuvattu Kun levy loppuu.

”Videot ja levynkannet ovat aina olleet tärkeitä asioita minulle. Muut eivät ehkä ole aina niin jaksaneetkaan minun koohotustani niiden kanssa. Niinpä hoidin valtaosan käytännön toteutuksesta.”

Videoista valtaosassa oli mukana Harri Räty, jonka ansiota on myös Pian unohdan -kappaleen livahtaminen osaksi Jarmo Lampelan mainiota Joki-elokuvan soundtrackia. Räty oli mukana myös, kun yhtye teki paluulevyn Odotellessa-kappaleen videon. Video onkin eräänlainen ”15 vuotta myöhemmin” -kooste alkuvuosien videoista.

”Levyraati halusi jostain syystä juuri Kun levy loppuu –kappaleen. Isäni soitti heti ohjelman jälkeen: ’Jestas, että sai hävetä! Poika menee tuolla lailla pelleilemään televisioon!’”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Painottoman maan tekovaiheessa näkyi jo lopun merkkejä. Alusta saakka rumpujensa takana viihtynyt Järnefelt ei koskaan sopeutunut olemaan eturivissä pelkkänä laulajana ja Pienet Miehet heittivät lopulta varsin rajallisen määrän keikkoja. Ilmiselvästä kaupallisestakin potentiaalista huolimatta kansan syvät rivit jäivät valloittamatta.

”Kaikki eivät meistä diganneet. Oltiin varmaan helvetin ärsyttäviä, sisäänpäin lämpiäviä, itsetyytyväisiä ja omassa maailmassamme olevia hippejä. Meissä oli myös tiettyä stadilaista nokkavuutta, jonka voin kuvitella herättäneen vastustusta.”

”Ensimmäisen levyn jälkeen me oltiin jopa ohjelmatoimistolla ja tehtiin rockin Suomen mestaruuden voittaneen Kultakuumeen kanssa pieni kiertue. Froikkareiden lämppäreinä heitettiin keikkoja myös – ne olikin melkoista sakkia! Arto Pajukallio soitti muuten tuossa viime syksynä tarkistaakseen jotain kirjaa varten huhun, jonka mukaan Pienet Miehet olisivat Aitoossa juoneet Froikkarit pöydän alle. Tämä oli väärä tieto. Täysin mahdoton tehtävä.”

”Ilosaarirock ja Down By The Laituri olivat suurimpia keikkoja. Silloin soitin vielä rumpuja, mutta soittamisen ilo meni kun siirryin pelkäksi laulajaksi. Mä en pystynyt menemään selvin päin keikoille enää ollenkaan, vaan mun piti aina vetää pikkupullo Minttulikööriä rohkaisuksi.”

Tinnitus päätti jo alkaneet lopun ajat

Lopullisesti Pienten Miesten uran katkaisi Järnefeltin paha tinnitus.

”Se teki sen selväksi. En tiedä, miten touhu olisi muutoin jatkunut, sillä meillähän oli varsin hyvä tilanne; keikkaa olisi ollut, samoin mahdollisuus tehdä lisää levyjä. Olimme sinänsä tyytyväisiä siihen pieneen julkisuuteen, jota oltiin saatu.”

”Tinnituksen vaikutuksen näki ensimmäiseksi siinä, että rupesin lintsaamaan treeneistä. Ryhdyin äkkiä pelkäämään aivan suunnattomasti sitä oloa, mikä minulla oli.”

”Olin ymmälläni, kauhuissani ja kävin lopulta Kuulokeskuksessa, jossa otettiin magneettikuvat. Ensin epäiltiin että päässäni on kasvain. Se olisi hoidettu leikkaamalla kuulohermot pois – olisin siis kuuroutunut. Muistan kun tästä kuultuani laitoin Princen Cream-biisin soimaan aivan täysiä ja ajattelin että tämä on viimeinen kerta kun kuuntelen musaa!”

”Lopulta kävi ilmi, että minulla on tinnitus. Kävin Tapani Jauhiaisen, Kuulokeskuksen huippulääkärin puheilla asenteella ’hyvä että autosta löytyi vika, milloin on korjausaika ja mitkä lääkkeet’. Oli pakko päästä eteenpäin, sillä ainut unelmani oli musatouhu. Lääkäri oli viisi sekuntia hiljaa ja totesi ’Niin, eihän se lopu’. Se oli kuin olisi laittanut käden poikki. Kävin myös tukiryhmässä, jossa muut oli vanhoja pappoja. Papat vaan naureskelivat, että ’meillä on enää kymmenen vuotta aikaa jäljellä, mutta sulla ainakin viisikymmentä’.”

”Oli se silloin karua. Pantiin pillit pussiin ja mä lähdin Portugaliin synkistelemään ja rypemään itsesäälissä. Hevonen oli ammuttu alta, niin paljon identiteettini oli kiinni musiikkitouhussa. Ontto olo kesti pari vuotta. Meinasin tulla hulluksi. Mitä enemmän keskityin siihen vinkunaan, sitä painajaismaisemmaksi se muuttui. Onneksi tapasin nykyisen vaimoni, jota ennen minulla ei ollut kiinteitä suhteita juuri ollutkaan. Sen myötä rupesin ajattelemaan muitakin kuin itseäni.”

Nykyisin Järnfelt pystyy elämään tinnituksen kanssa.

”Tinnitukseen itseensä olen sinänsä tottunut – tuossahan se ulvoo, mutta ei se mua kiinnosta. Siinä ei ole mitään dramatiikka, mutta melu on horroria ja jokainen virvelin isku pahinta yhä tänäkin päivänä. Tai jos joku lapsista vaikka kilauttaa haarukan lautasen päälle, niin faija pomppaa kymmenen senttiä tuolista. Tällainenhan sairastuttaa helposti koko perheen, kun kaikkien pitää varoa kovia ääniä.”

Musiikkitouhujen loputtua Järnefelt asui jonkin aikaa Uudessa-Seelannissa. Vuonna 2006 mies uskaltautui jälleen studioon.

”Vasta pitkän, pitkän tauon jälkeen tein pari biisiä ja tapasimme jätkien kanssa. Nykytekniikalla on vain järjestelykysymys, ettei minun tarvitse olla samassa meluisassa tilassa muun bändin kanssa. 13 nuolen tekeminen oli minulle ja varmasti kaikille muillekin tärkeä asia. Kaikki ovat ylpeitä siitä – ja onhan se hyvä levy.”

Musiikkia syntyy Järnefeltin kynästä edelleen.

”46-vuotiaana voi jo onneksi tehdä ihan mitä vaan. Metsästän yhä täydellistä biisiä, kolmen minuutin teosta, joka on jollain tapaa ehjä ja oma juttunsa. Toissa päivänä tuli yksi laulu, joka oli kuin Pekka Strengille tehty. Mistähän sekin tuli?”

Yliset notkuivat Pienten Miesten paluun kunniaksi vuonna 2006.

JÄKY JÄRNEFELT

Syntynyt vuonna 1964 Leppävirralla

Mitä musiikkia kuuntelit vuonna 1990?Neil Youngia, Neil Youngia, Neil Youngia… ja Grateful Deadia.”

Kuvaile Pieniä Miehiä viidellä sanalla: ”Kiihkeää sohimista hämärässä isolla intohimolla.”

Toivebiisi: ”Neil Youngin Sugar Mountain. Kuuntele tätä sävelkieltä! Voiko nätimmin enää laittaa nuotteja peräkkäin? Youngin ehdoton latomeininki ja käsittelemätön soittimien ääni on rakasta meillekin.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!