Popklassikot 1994

#17 Morrissey – The More You Ignore Me, The Closer I Get

Sillä aikaa kun sinä katsot muualle, minä uin lähemmäs.

Steven Patrick Morrisseysta on vietävän vaikea kirjoittaa tällä äidinkielellä, sen jälkeen kun muuan Antti Nylén on niin jo varsin monesti tehnyt. Eipä siinä, yhden miehen (sikäli mitä mainittu skribentti itseään haluaa koiraaksi mieltää) näkemyksiähän nekin pohdinnat vain ovat, mutta harvemmin on kotimaisessa kirjallisuudessa haluttu ketään brittiläistä poplaulajaa yhtä intohimoisesti kerrasta toiseen käsitellä.

Sekä Morrissey että Antti Nylén ovat molemmat välillä kiusaannuttavan rehellisiä (tai ainakin teksteillään antavat sellaisen kuvan) ja vakavamielisyydessään hieman hupsuja, mutta pidän heistä silti. Pidän myös siitä, miten varsin monella tuntemallani ihmisellä on jonkinlainen suhde Morrisseyhin. Mitä se kertoo tuttavapiiristäni on asia sinällään, mutta kiinnostavaa ilmiössä on Morrisseyn suorastaan ärsyttävä vaikutusvalta.

Itsellänikin oli jo mielipide hänestä, ennen kuin olin The Smithsiä tai hänen soolotuotantoaan pahemmin edes kuullut. Pidin tyyppiä rasittavana, pikkumaisena elitistinä. Itse asiassa ennakkokuva Nylénistä oli hieman samankaltainen.

Mutta sitten kuulin This Charming Manin, ja – Tove Janssonia mukaillen – kuinkas sitten kävikään? Olen tosin senkin jälkeen välillä pällistellyt sekä itse manchesteriläisretkun että hänen härmäläisen seuraajansa joitakin poskettomuuksia, mutta enimmäkseen olen kuitenkin itsekseni hykerrellyt kummankin verbaaliselle sarjatulelle. Kai he loppujen lopuksi ovat kanssani samalla puolella.

The More You Ignore Me, The Closer I Get on jo otsikkona esittäjälleen ominainen – jotenkin lapsellisen ilkikurinen. Tällaisia irvokkaita laulelmia löytyy Morrisseyn katalogista enemmänkin, ja sikäli luottosäveltäjä-kitarisi Boz Boorer on oivaltanut hänen teksteistään jotakin samaa kuin Smiths-aisapari Johnny Marr Girlfriend in a Coman kaltaisten hittien yhteydessä.

”Yeah, I’ve made up your mind
The more you ignore me
the closer I get
You’re wasting your time”

Tuntuu, kuin Morrisseysta olisi vanhemmuuttaan tullut ainakin oman itsensä suhteen yhä uhmakkaampi. Onhan hän luottanut omaan nerouteensa teinistä lähtien, mutta jatkuva omien haavoittuvuuksien esittely on vaihtunut henkilökohtaiseen voimaantumiseen. Tästä viimeistään muutaman vuoden takainen Years of Refusal rehvakkaine kitaravalleineen oli osoitus.

The More You Ignore Men sisältävä Vauxhall And I on taas musiikillisesti Morrisseyn seesteisimpiä levyjä, joskin juuri kyseinen biisi kuuluu levyn ekspressiivisempiin. Ehkä maanista stalkkeria kuvaavalla tekstillä oli oma vaikutuksensa. Kappaleessa Morrissey tuntuu täysin luottavan omaan voimaansa, mutta tällekin on oma syynsä:

”Beware!
I bear more grudges
than lonely high court judges

IT’S WAR”

Nimittäin, jos Morrissey on joitakin ihmisiä vihannut yhtä paljon kuin lihansyöjiä tai Margaret Thatcheria, niin entisiä bänditovereitaan. Smithsin rumpali ja basisti, Mike Joyce ja Andy Rourke ilmaisivat bändin hajottua tyytymättömyytensä siihen, miten heitä kohdeltiin kuin sessiomuusikoita, ja osoittivat saaneensa bändin rojalteista vain murto-osan Morrisseyhin ja Marriin verrattuna.

Ei siis muuta kuin raastupaan, ja tämähän ei jäänyt Morrisseyn ja Joycen tapauksessa ainoaksi kohtaamiseksi niissä merkeissä. Morrisseylle taas on jäänyt kaikista oikeusprosesseistaan vähintäänkin rapeapintainen ranskanleipä hampaankoloon, sillä hänen oikeuslaitokselle vittuilevista biiseistään voisi saada haalittua kokoelmalevyn jos toisenkin. Jos hän siinä samalla onnistuu sivaltamaan vielä joitakin muita epämiellyttäviksi kokemiaan tahoja, sen parempi. Vielä brutaalimpi hyökkäys Joycea vastaan oli vuoden 1997 Maladjusted-albumin päättävä Sorrow Will Come in the End. Tämä oli tehty puolestaan vuotta aiemmin käydyn oikeusväännön jälkimainingeissa.

Biisinä suhtaudun The More You Ignore Mehen samalla tavoin kuin NME aikoinaan: onhan se hieman väsähtäneen oloinen muotopuoli sinkku, etenkin verrattuna Why Don’t You Find Out For Yourselfin tai I Am Hated For Lovingin kaltaisiin osumiin, mutta ainakin se istuu Morrisseyn suureen saippuaoopperasaagaan, jossa yksi manchesteriläinen laulaja-runoilija heiluttaa sanansäiläänsä vasten ympäröivän maailman vihamielisyyttä. Tuli tulta vastaan, vai miten se meni?

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Sharon Van Etten kieltämättä tulkitsee kappaleen huomiotaherättävämmin, mutta konteksti muuttuu etenkin sanoitusten suhteen hieman hullunkuriseksi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Editoijan bonus!

Morrissey on todistettavasti kissa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!