Popklassikot 1993

#17 Jam & Spoon – Right In The Night

Kalifornian lahja eurodancelle, Plavka.

Yöllä kaikki on hyvin ja oikein.

Näin jälkikäteen on helppo muistaa 1990-lukulainen eurodance musiikillisen dekadenssin aikakautena. Siis ajanjaksona, jolloin liian isojen lippalakkien ja onnettomien korostusten takama lymyilevät eurooppalaiset teknotuottajat antoivat palttua klassiselle anglosaksiselle poplaulunkirjoitustaidolle ja poimivat vain sukaatit hedelmäkakusta. Taidoin kynäillyt säkeistöt ja jännitteet lensivät roskiin, kun kappaleet saksittiin koostumaan vain kertosäkeestä, toisiaan vastaan mittelevistä synakoukuista ja ehkäpä jonkun traagisen antwerpenläisen räppärin puhelauluosuudesta.

Totuus on kuitenkin toisenlainen. Jos haluaa kuulla oikeasti kyynistä musiikkia, kannattaa tarttua mihin hyvänsä, johon David Guetta on kajonnut. 2010-luvun yliseksualisoidusta ja virtaviivaistetusta listapopista käsin katsottuna moni entinen euroteknosuuruus näyttäytyykin mannermaisen romantiikan perinteen jatkajana.

Näin myös ja erityisesti saksalaiset Rolf Ellmer ja Markus Löffel, tuttavallisemmin ”Hillo” ja ”Lusikka”. Hillo oli klassisen koulutuksen saanut säveltäjä ja Lusikka pahainen dj, ja koska he olivat saksalaisia ja siksi myös saksalaisten tyylikäsitysten tuotteita sekä germaanisen huumorin ystäviä, he tekivät musiikkia myös nimellä Tokyo Ghetto Pussy. Lusikasta puhuttaessa imperfektin käyttö on traagisesti oikeutettua, sillä hän poistui keskuudestamme taivaan suureen Kalajoen juhannukseen vuonna 2006.

Hillo ja Lusikka ajattelivat aikalaisiaan isompia asioita, sillä heidän pääteoksensa oli vuonna 1993 ilmestynyt albumikaksikko Tripomatic Fairytales 2001 ja Triopmatic Fairytales 2002. Näiltä ensiksimainitulta on lohkaistu Right In The Night, suloisen Plavkan (joka teki videoilla parhaansa näyttääkseen siltä kuin olisi syntynyt tunikassa, mutta oli onnettomuudekseen kotoisin Kaliformiasta) laulama todellinen europophelmi, joka salakavalasti vohkii espanjalaisen Isaac Albénizin liki sata vuotta vanhan Leyenda-kappaleen kitarajuoksutuksen ja naittaa sen niin samettiseen eurotranceen että sillä voisi verhoilla kokonaisen düsseldorfilaisen yöklubin.

Right In The Nightissa yhdistyivät siis kaikki parhaan euroteknon klassiset piirteet: varastettu koukku, parhaat konesoundit mitä rahalla ja lahjakkuudella saa, kansainvälisen yhteistuotannon Brysselin lentokentän mieleen tuova ylellinen kotimaattomuus ja jäsentymätön kurkotus kohti maanosan kulttuuripääomaa. Jälkimmäisestä on mainiona esimerkkinä kappaleen video, joka saisi Federico Fellinin raapimaan päätään kummastuneena.

Kaikkien klassisten popkappaleiden lailla Right In The Night on myös aikakone, mutta minne se vie, se jää kuulijan vastuulle. Jos määränpää on jotain niin mautonta ja typerää kuin 1990-luku noin keskimäärin ja yleensä, voit syyttää vain itseäsi. Et Hilloa, Lusikkaa tai Plavkaa, jotka ovat tällä kappaleella tehneet ikuisen piston poptaivaan firmamenttiin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!