Popklassikot 1989

#17 Aerosmith – Janie’s Got a Gun

Aerosmith – juuri oikea annos juurevuutta, rentoutta, huumoria, seksikkyyttä ja tarttuvia melodioita.

Mikä comeback se olikaan! 1980-luvun alussa näytti siltä, että 1970-luvulla timantinkovalla ja rasvaisella hardrockilaan sekä voimaballadeillaan (Dream On oli yksi genren peruspilareista) valloittanut Aerosmith oli kehäraakki, jonka oli syytä siirtyä varhaiseläkkeelle. Huumesekoilut olivat ajaneet kukkopojat polvilleen, ja vuonna 1979 ilmestyneen ”nokkelasti” nimetyn Night in the Rutsin myötä aineiden käyttönsä takia ”toxic twinsiksi” nimetyn Steven Tyler/Joe Perry -parivaljakon jälkimmäinen osapuoli jätti yhtyeen.

Ennen Aerosmithin seuraavaa albumia, vuonna 1982 julkaistua Rock in a Hard Placea, myös yhtyeen toinen kitaristi Brad Whitford oli lähtenyt lätkimään.

Ero jäi kuitenkin onnellisen lyhytaikaiseksi, ja vuonna 1985 uuden Geffen-levy-yhtiön siipien suojassa julkaistulla Done With Mirrorsilla oli kehissä taas Aerosmithin klassinen kokoonpano. Kun vielä huumesekoilut jätettiin taakse (yhtyeen jokainen jäsen joutui käymään vieroitushoidossa) ja manageriksi palkattiin ovela Tim Collins, oli kiitorata kohti tähtiä jälleen rasvattu poikkeuksellisen liukkaaksi.

Aerosmithin todellinen comeback alkoi vuonna 1986 Run-D.M.C.:n Walk This Way -coverilla, joka esitteli yhtyeen uudelle, Music Televisionin parissa kasvaneelle sukupolvelle. Se ei juuri haitannut, ettei Aerosmith tajunnut räpistä hölkäsen pöläystä.

Viimeinen niitti uudelle supertähteydelle oli vuonna 1987 julkaistu Permanent Vacation, joka nosti Aerosmithin takaisin rockmaailman huipulle kasarisankareiden, kuten Bon Jovin, Def Leppardin, Van Halenin, Mötley Crüen ja Guns N’ Rosesin (joka lämppäsi Aerosmithiä Permanent Vacation -kiertueella), joukkoon. Dude (Looks Like a Lady), Rag Doll ja Angel raikasivat radiossa ja niiden videot pyörivät kyllästymiseen asti MTV:llä.

Vuonna 1989 julkaistu Pump osoitti, ettei Permanent Vacation ollut pelkkä tähdenlento. Edeltäjänsä tavoin huipputuottaja Bruce Fairbairnin kanssa tehty albumi haastoi laadussa Aerosmithin 1970-luvun mestariteokset Toys in the Atticin ja Rocksin. Se oli jälleen hittilevy, ja sellaiset singlet, kuten riehakas Love in an Elevator, riemukkaasti törähtelevä The Other Side ja kauniisti vellova voimaballadi What It Takes valloittivat radioaallot. Yhtä tykkejä olivat albumiraidat, kuten Young Lust, F.I.N.E., Monkey on My Back ja Voodoo Medicine Man. Pumpin hienoin hetki oli kuitenkin kiehtovan tummasävyinen mestariteos Janie’s Got a Gun.

Aerosmithille sen ensimmäisen Grammy-palkinnon tuonut kappale edustaa yleensä kepeämpiä aiheita suosineen yhtyeen syvällisempää puolta. Aerosmith oli käsitellyt lapsiin kohdistunutta väkivaltaa jo Toys in the Atticin Uncle Salty -kappaleessa, mutta Janie’s Got a Gunissa Tyler tarttui vieläkin rajumpaan aiheeseen: lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Janie’s Got a Gunin päähenkilö on tyttö, joka kostaa isälleen kärsimänsä väkivallan. Laulun sanoma jää (tai jäi ainakin aikanaan nuoremmalle minulle) osittain hiukan hämäräksi, koska sana ”raped” korvattiin epämääräisellä ”jacked”-sanalla säkeessä ”he jacked a little bitty baby”, mutta viimeistään myöhemmin menestyselokuvista, kuten Seitsemän, Fight Club ja The Social Network, tunnetun David Fincherin ohjaama musiikkivideo teki kappaleen sisällön selväksi.

Janie’s Got a Gunissa Aerosmith ei tuomitse Janien veritekoa, vaan tuntuu jopa hyväksyvän hänen oman käden oikeutensa:

”It’s Janie’s last I.O.U.
She had to take him down easy and put a bullet in his brain
She said ’cause nobody believes me
The man was such a sleaze
He ain’t never gonna be the same”

Kappaleessa myös vihjaillaan, ettei homma jää tähän – lopulta kukaan ei ole turvassa kostoretkelle lähtevältä tytöltä:

”Janie’s got a gun
Her dog day’s just begun
Now everybody is on the run
Because Janie’s got a gun”

Janie’s Got a Gun saattaa pureutua vakavaan ja vaikeaan asiaan, mutta sen painopiste ei ole inhimillisessä kärsimyksessä, vaan kostossa ja vapautumisessa. Kappaletta kuunnellessa sen kuulija ei ahdistu karmeista tapahtumista, vaan tuntee tyydytystä oikeutetusta kostosta. Hän voi rypeä sielunsa eläimellisessä puolessa ja tuntea pahan saavan palkkansa mitä lopullisimmalla tavalla alistetun ja kidutetun tytön lähtiessä väkivaltaiselle kostoretkelleen.

Musiikillisesti Janie’s Got a Gun on melkeinpä riemukas. Kontrasti kappaleen aihepiiriin on raju, mutta iloluontoisuus sopii hyvin vapauden ja koston teemaan. Se alkaa Tylerin hyräillessä kuin lastenlaulua:

”Dum, dum, dum, honey what have you done?
Dum, dum, dum it’s the sound of my gun”

Tästä kasvaa kappale, joka edustaa Aerosmithin mestarillista popin ja bluesahtavan hardrockin rakkausliittoa kukkeimmillaan. Aikana, jolloin myyntilistojen kärkeen tunkivat toinen toistaan laimeammat ja mielikuvituksettomammat tukkametallibändit, Aerosmith toi hardrockiin juuri oikean annoksen juurevuutta, rentoutta, huumoria, seksikkyyttä ja tarttuvia melodioita. Tyler, Perry ja kumppanit osasivat olla pop kuulostamatta banaalilta tai laskelmoivalta.

Tylerin kosketinsoitinriffille perustuva Janie’s Got a Gun luo intohimoisen laulusuorituksen, tarttuvan bassokuvion, haikeiden pianosointujen, sivaltavien jousi- ja puhallinsovitusten ja voimasointuja iskevän kitaran sekä vaivattoman tarttuvan melodian avulla samalla sekä dramaattisen että lähes huolettoman tunnelman.

Aerosmith ei Janie’s Got a Gunilla ehkä käsittele lasten seksuaalista hyväksikäyttöä kovin moniulotteisesti, mutta joka tapauksessa se uskalsi tarttua aiheeseen, joka ei ollut osa takuuvarmaa hittireseptiä. Lopputuloksena oli kappale, joka toi 1980-luvun valtavirtarockiin paljon kaivattua syvyyttä. Vakavasta aihepiiristään huolimatta Janie’s Got a Gun on silti ennen kaikkea loistava popkappale, jota samalla sekä pelottava että kiehtova pimeyden, perversion ja väkivallan häivähdys vain tehostaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!