Popklassikot 1982

#16 Toto – Africa

”I hear the drums echoing tonight
But she hears only whispers of some quiet conversation”

Toto nauraa matkalla pankkiin. Kiitos, Afrikka!

Termin guilty pleasure (”häpeällinen pahe”) yleistyminen popkulttuurissa on kerrassaan vastenmielinen ilmiö. Tällaiseksi kutsutaan asioita, joista meidän ei kuuluisi pitää mutta joista silti pidämme: useimmiten kohteena ovat vanhat iskelmät, diskoklassikot, imelä aikuisrock – ajan myrskyjen läpi vastoin vedonlyöntikertoimia ehjänä luovineet bisit, jotka ovat täydellisiä vastakohtia tämän hetken tyylikkäille trendisuosikeille, joista teeskentelemme pitävämme mutta joita emme enää muista kuuden kuukauden päästä.

Termi on vastenmielinen, koska miksi emme kehtaisi pitää asioista joista oikeasti pidämme. Niin sanotun hyvän maun fasismille ei kannata antaa periksi verhoamalla aidosti kimaltava ihastuksemme campin tai ironian juuttisäkkiin.

Tästäkin huolimatta on olemassa yksi kappale, jonka rakastamista olen aidosti hävennyt. Tämä on amerikkalaisen Toto-yhtyeen neljänneltä albumilta lohkaistu Africa, yksi niistä biiseistä jotka käännyttivät minut popfaniksi ja myöhemmin -kirjoittajaksi.

Africassa on kiehtovaa – ja diggailumielessä myös häpeällistä – kappaleen selkeä ristiriita sen esittäjiin ja yhtyeen muihin kappaleisiin nähden. Kaksitoista albumia julkaissut Toto kun oli kiillotettua soft rockia suoltava studiobändi par excellence; se koostui tyylittömän näköisistä sessiomuusikoista, jotka olivat ”taitavia soittajia”, ”eläytyviä tulkitsijoita” ja kaiken kaikkiaan varoittava esimerkki siitä mitä Los Angeles voi tehdä musiikkia soittavalle ihmiselle.

Tarttuvan syntikkakuvion liikkelle potkaiseva Africa puolestaan tuntui kuuluvan aivan eri traditioon. Sen sisaruksia eivät olleet Toton muut kappaleet vaan 1980-lukulaisen uusromantiikan kaukokaipuuta, eksotiikkaa ja vierauden glamouria hehkuvat hitit. African hengenheimolaisia eivät niinkään ole Foreignerin, Journeyn ja REO Speedwagonin saman aikakauden hitit vaan Duran Duranin Rio, Alphavillen Big In Japan, Murray Headin One Night in Bangkok ja Men Without Hatsin Living in China.

Wikipedian mukaan Toton kosketinsoittaja David Paich intoutui kirjoittamaan African nähtyään televisiosta dokumentin maanosan nälänhädästä. Onneksi tämä ei välity lainkaan itse kappaleesta, joka sijoittuu sensibiliteetiltään Live Aidia edeltävään aikaan ja siksi tuo mieleen pikemminkin Indiana Jonesin metsästämässä sanoinkuvaamattomia aarteita vehreästä helvetistä. Kaikesta kuulee, että Toton miehet eivät ole astuneet jalallakaan Afrikkaan eikä heitä suoraan sanoen voisi vähempää kiinnostaakaan. Tämä kaikki sataa suoraan kappaleen laariin.

Olisi mukava tietää, mitä Toton heput Africasta ovat sittemmin ajatelleet. Pitkästä urastaan huolimatta yhtye kun on juuri African takia – erityisesti Euroopassa – jäänyt tavallaan yhden hitin ihmeeksi, eikä tällöin koskaan esittäjän suhde menestyskappaleeseensa ole täysin mutkaton. Olisiko kohtuutonta toivoa, että he vierastaivat kappaletta, kenties jopa inhoaisivat sitä, kuten hanhi joka munii elämänsä aikana ainoastaan yhden kultamunan, eikä sitten koskaan enää toista?

http://youtu.be/LWD_g2ivg6E