Popklassikot 1991

#16 The Magnetic Fields – 100,000 Fireflies

Claudia Gonson auttoi, muttei soittanut.

”I have a mandolin
I play it all night long
It makes me want to kill myself”

Kun kuulin The Magnetic Fieldsin 100,000 Firefliesin ensimmäisen kerran, se oli ensisekuntiensa pohjalta jopa R.E.M.:n Shiny Happy Peoplea iloisemmalta kuulostanut kappale. Sointukululla saattaa olla osansa assosiaatioon.

Höpsö lelupiano kilkattaa sulosointujaan. Susan Anway laulaa sopraanollaan mandoliininsoitosta. Päässä pyörivät lastenohjelmat, niiden eläimiksi pukeutuneet juontajat ja piirroshahmot soittimineen. Typerryttävä musikaalinen naivismi yrittää siirtää henkistä tilaa mahdollisimman lähelle kolmivuotiaan tasoa.

Sitten Stephin Merritt palauttaa aikuisten maailmaan ja osoittaa yhdellä rivillä, miksi häntä terävämpää rakkauslaulunkirjoittajaa ei ole ilmaantunut 20 vuoteen.

Kolmas lause riisuu mandoliininsoitosta kaiken söpöyden pois. Skenaario on täynnä puhdasta epätoivoa ja ikävää. Siinä ei ole kyse mistään statuspäivityksen arvoisesta teosta, jonka haluaa mielijohteesta toteuttaa saadakseen elämäänsä yhden ylimääräisen elokuvallisen vivahteen.

Livevideoilla yleisö pitää Merrittin avainlausetta mustana huumorina ja purskahtaa nauruun. Minä haluaisin paremminkin puhjeta itkuun näin päällekäyvän surkeuden edessä.

Biisin teksti on joka suhteessa Merrittiä tyylipuhtaimmillaan. Sen pyörittämät tunteet ovat todella komplekseja. Rivien välit ovat tuhriutuneet mustaan huumoriin ja sarkasmiin. Sen yleisemmän koomisuuden löytäminen on täysin subjektiivista.

Tunnekuvioiden monimutkaisuudesta kertoo, ettei kappaleen kertoja ei lopulta tiedä mitä hän haluaa. Yltiöteatraalinen paatos sekoittuu holtittomaan ikävään, joka sekoittuu turhautumiseen, joka sekoittuu lohtuun, joka sekoittuu suruun.

100,000 Firefliesin koskettavuuden kannalta on kuitenkin tärkeintä, että se operoi voimakkaimmillaan sekä romanttisuuden että musertavuuden maksiimeissa. Nämä ovat jo sinänsä viimeiseen asti viedyt tunnevastakohdat. Niihin luo vielä lisäkontrastinsa biisin optimismia ja lämpöä hehkuva sovitus.

Kappaleen toisessa säkeistössä huipentuu sen järkähtämätön ikävä, jota kauniimmaksi kaipaus ei tuskin voi muuttua. Samaan aikaan edes sydänpohjasta ottavat 100 000 tulikärpästä eivät riitä pelastamaan yöahdistuksen ja hyperventilaation partaalta.

”I went out to the forest and caught
100,000 fireflies
As they ricochet ’round the room
They remind me of your starry eyes
Someone else’s might
Not have made me so sad
But this is the worst night I ever had”

Sittemmin bändin laulajaksi siirtyneen Stephin Merrittiin henkilöityvä Magnetic Fields on samanaikaisesti maailman älykkäin ja maailman romanttisin yhtye. Vaikka The Divine Comedy pääsee lähelle, mikään muu yhtye ei voi ilmaista yhtä massiivisia tunnekuohuja yhtä litteräärillä viileydellä.

Jottei 100,000 Fireflies jäisi vain itkettäväksi ikävöinnin ja surkuttelun yliromantisoinniksi, sen C-osan lyyrinen käänne riisuu nenäliinoja kourassaan puristavalta kuulijalta viimeisenkin kyynisyyden – tietysti rakkauslaulujen konventioille poikkeuslaatuisella rehellisyydellä.

Patetia kuolemantoiveineen ja tulikärpäsineen ei tunnu enää liioitellulta, kun kaikki asettuu  kontekstiinsa. Pelastetaan edes se, mitä pelastettavissa on.

Eikä keikkayleisöäkään varmasti enää naurata.

”You won’t be happy with me
But give me one more chance
You won’t be happy anyway”

Magnetic Fields on ollut aina jättimäisten tunteiden musiikkia. Sitä se oli jo vuonna 1991 Merrittin itse kotonaan tekemällä debyyttilevyllä Distant Plastic Treesillä, jonka päätösraita ja ensimmäinen single 100,000 Fireflies oli.

The Magnetic Fields oli koko 1990-luvun täysin marginaalinen yhtye. Vuonna 1994 tilanne helpottui hieman, kun nelihenkiseksi kasvanut bändi sai sopimuksen Mergeltä. Samalla kaksi ensimmäistä levyä uudelleenjulkaistiin. Vaivihkaa myös 100,000 Fireflies kiiri kulttimaineeseen ja sittemmin kiistattomaksi osaksi yhdysvaltalaisen indiepopin kaanonia.

Jälkiviisaasti ajateltuna kappale tuntuu tekstinsä pohjalta ilmiselvältä enteeltä ja jonkinlaiselta esinäytökseltä 69 Love Songs -triplajärkäleelle (1999), jonka genrejen kirjoon se kieltämättä sopisi myös tyylillisesti. Viimeistään 69 Love Songs nosti Bostonista New Yorkiin muuttaneen marginaalibändin suuremman yleisön korviin. Samalla se opetti myös heille, mitä on älyn ja tunteiden synteesi pop-musiikissa, ja miksi Stephin Merritt tekee sen niin taitavasti.

Hyvä niin, sillä Magnetic Fields olisi ollut liian arvokas aarre kadotettavaksi pophistorian pölyisimpiin indiearkistoihin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!