Popklassikot 1985

#15 Tom Waits – Downtown Train

'Kuvateksti tähän', vaatii Tom Waits – mutta vaatikoon. Nyt ei jaksa!

Kun sitä kuuntelee täältä neljännesvuosisadan päästä, on häkellyttävää, miten paljon Downtown Train poikkeaa Tom Waitsin ”uudesta” musiikillisesti kielestä. Jos kappale ei olisi niin pakahduttavan kaunis, voisi kuvitella, että kyseessä on jonkinlainen musiikillinen vitsi.

Kappaleesta tulee tahtomattakin mieleen Bruce Springsteen. Kun ajattelee kultturista maisemaa, johon Downtown Train julkaistiin, ei Brucelta voi välttyä. Born in the U.S.A. ilmestyi miltei tasan vuosi aiemmin, ja Springsteenin työläis-anthemit soivat joka radiosta joka kahvilassa ja huoltoasemalla.

Waits ei välttämättä ollut fani. Hänen kuuluisin lausuntonsa Brucesta kuuluu: “I swear I could eat alphabet soup and shit better lyrics” (alun perin lauluntekijä Johnny Mercerin lausuma eräästä brittiläisestä musikaalista). Tässä valossa Downtown Train tuntuu miltei Springsteen-pastissilta.

“The downtown trains are full with all those Brooklyn girls
they try so hard to break out of their little worlds”

Yksinäiset Brooklynin tytöt (muistumia Waitsin varhaisesta kappaleesta Jersey Girl, jota Bruce noihin aikoihin esitti coverina) matkustavat junilla Manhattanille tapaamaan jotain unelmiensa prinssiä, ”yrittävät murtautua ulos pienistä maailmoistaan”, kuten Waits asian koruttomasti ilmaisee.

Waits/Bruce on hiljainen laitakaupungin poika, joka seuraa mukana, katselee tyttöjä uskaltamatta kuitenkaan lähestyä, hiippailee heidän kotikadullaan muttei kuitenkaan uskalla pysähtyä talon kohdalla. Mumisee itsekseen varoituksia ja toivoo, että joku huomaisi hänet, aidon kunnon ja rehdin lähiöiden duunarin. Niin melodramaattista, että sydän särkyy. Amerikkalaisen unelman varjopuolia.

Musiikillinen toteutuskin tihkuu melodraamaa. On huomattavaa, että levyllä, jolla äkkiväärä kitaristi Marc Ribot loi maineensa olennaisena osana Waitsin uutta soundia, ei mies ole siltä irroitetulla singlellä päässyt ääneen, vaan hänen tilallaan soittavat kaksi New Yorkin hyvin erilaista legendaa, Robert Quine ja G.E. Smith.

Quine on näistä kahdesta tutumpi. Richard Hell & the Voidoidsissa maineensa luonut ja Lou Reedin, Lloyd Colen ja Matthew Sweetin bändeissä soittanut kitaranero on vaihtoehtorockin hienoimpia unohdettuja sankareita. G.E. Smith taas on kenties vielä mielenkiintoisempi valinta, sillä studiokettuna ansioitunut kaveri oli tähän mennessä soittanut lähinnä Hall & Oatesin bändissä.

Waits-sessioiden aikana Smith oli orkesterinjohtajana Saturday Night Livessä (pesti, jonka aikana hän kirjoitti muassa Wayne’s Worldin tunnusbiisin Mike Myersin kanssa) ja pari vuotta tuon pestin jälkeen nousi parrasvaloihin Bob Dylanin Neverending Tourin ensimmäisenä merkittävänä kitaristina ja bändinjohtajana (Dylan-fanit haikailevat vieläkin Smithin vuosien perään keskustelufoorumeilla).

Alun dempattu sähkökitara on omanlainen AOR-kliseensä, mutta muuta lähestymistapaa tähän kappaleeseen on vaikea kuvitella. Kappaleen ylitsepursuava romanttisuus suorastaan vaatii sitä, sillä dempattu kitara rakentaa jännitettä, luo kappaleeseen sen pinnan alla sykkivän kaipauksen ja kärsimättömyyden tunnelman, joka sanoituksessa kulkee punaisena lankana. Kappaleen joka solu on ääriään myöten täynnä yksinäisyyden rakentamaa odotusta.

“Will I see you tonight
on a downtown train
every night is just the same
you leave me lonely now “

Downtown Train on rakkaulauluista kliseisimpiä, laulu rakkaalle, jota ei ole vielä tavannut. Sen kautta se on myös rakkauslauluista kipeintä sorttia, sillä sen olemassaolo perustuu sille, ettei tuo tuntematon löydy, että ikkunoissa ja yöjunissa ohitetut muukalaiset jäävät vieraiksi ja etäisiksi. Kertosäkeen toive/rukous toistuu impotenttina ja täyttymättömänä joka lauantai-ilta, itsensä peilin edessä puleeranneen kertojan vihellellessä toiveikasta melodiakoukkua matkalla junalle, joka vie keskustaan ja tuo sieltä takaisin, taas kerran tyhjin taskuin. Jopa Quinen flamenco-vaikutteinen soolo juuri ennen ekstaattista viimeistä kertosäettä on riikinkukkomaisen koreileva, eräänlainen viimeinen epätoivoinen pyrähdys tanssilattialla.

Jean-Baptiste Mondinon mustavalkoinen, paljon Jim Jarmuschille (jonka elokuvissa Waits näihin aikoihin teki visuaalista ilmettään tunnetuksi) velkaa oleva video pelaa myös näillä yksinäisillä, yöhön toiveikkaana tuijottavilla hahmoilla. (Mielenkiintoista on, että yksi näistä on entinen raskaansarjan maailmanmestari Jake LaMotta, nyrkkeilijä, jota Robert de Niro muistettavasti näytteli elokuvassa Kuin raivo härkä.)

Island tuntui tiedostavan kappaleen hittipotentiaalin, sillä Rain Dogsin loppupuolelle piilotettu kappale lohkaistiin sen ensimmäiseksi ja ainoaksi singleksi, ja sen b-puolelle sijoitettiin levyn kiistattomat klassikot Jockey Full of Bourbon ja Tango ’Til They’re Sore.

Kappale ei kuitenkaan Waitsin esittämänä noussut listoille, mutta hitti siitä tuli. Downtown Train on saanut toisen elämän coverina, joiden esittäjät kertovat jotain sen valtavasta AOR-potentiaalista: Rod Stewart, Bob Seger, Patty Smyth, Mary Chapin Carpenter

Rod Stewartin versio on näistä menestynein. Vuonna 1989 julkaistu single nousi sijalle 3 Billboardin Hot 100 -listalla, ja oli ykkösenä Billboardin “adult contemporary” ja “album rock” -listoilla. Single sijoittui ykköseksi Kanadassa ja pääsi Top 10:een Britannian sinkkulistalla. Stewart sai kappaleesta myös Grammy-ehdokkuuden kategoriassa Best Male Pop Vocal.

Huomionarvoisaa on, että Stewartin versiolla (ja videolla) slideä soittaa kitarajumala Jeff Beck, jonka bändin vokalistina Stewart loi alun perin maineensa ennen soolouraa ja The Facesia.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Anthemikkaasta rockistaan tunnettu ruotsalaisyhtye Moneybrother levytti kappaleen levylleen Pengarbrorsan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!