Popklassikot 1995

#15 Tindersticks – Travelling Light

Nottinghamin alakuloiset herrasmiehet.

Heti aluksi julistan suuren vääryyden tapahtuneen. Olemme jo vuodessa 1995, ja vasta tässä vaiheessa törmäämme Nottinghamin ylpeyteen nimeltä Tindersticks. Yhtyeen julkaistua vuonna 1993 järkälemäisen nimikkolevynsä, jonka Melody Maker valitsi vuoden parhaaksi, sen toista levyä odotettiin innolla.

Se tarjosi kaikkea mitä toivottiinkin: lisää yön synkkyyttä, tällä kertaa suurempien jousisovitusten kanssa. Tätä musiikkia kuunnellessa on pukupakko, mutta muistakaa tahrata huulenne punaviinillä ja jättää kauluspaidan ylin nappi näkyviin kravattinne alta. Toisessa asuvalinnassa hiukset saavat hapsottaa ja kahdesta kolmeen näkyvää silmäpakoa toimii hyvin.

Travelling Light on se vähemmän tunnettu Tindersticksin toisen levyn kolmesta singlestä. The Sopranosissakin kuultu Tiny Tears ja turtunut muistelma nimeltä No More Affairs ovat saaneet enemmän näkyvyyttä. Ei sillä ole väliä: jos sietää masentunutta tunnelmaa, niin koko levy on varmasti parhaita mitä julkaisuvuosi näki.

Mutta Travelling Light on todella monimutkaisen sydänsäryn kuvaelma. Huijatkaa itseänne niin hyvin kuin ikinä voitte, Stuart Staplesin bassoääni johdattaa teidät siihen helposti:

”There are places I don’t remember
There are times and dates, they mean nothing to me
I’ve been looking through some of them old pictures
They don’t serve to jog my memory”

Vaikka sitä ei suoraan sanota, käy melko selväksi, että nyt muistellaan jotain kehnosti päättynyttä suurta rakkaustarinaa, ja veren alkoholipitoisuus on rutkasti nollan yläpuolella. Ja kieltämistä riittää! Hah, eihän hän nyt niin tärkeä ollut! Eihän?

The Walkaboutsin Carla Torgeson saapuu pian ja herättää tämän kiirastulinäytelmän eloon polttelevin lonkeroin: Stuart, miksi muistat ne asiat, jotka sanot jo unohtaneesi? Vastapuoli on tainnut kohdata asiat rohkeammin, muistanut ja myöntänyt ne, siirtyen jo muutaman askeleen eteenpäin:

”I’m not waking in the morning, staring at the walls these days
I’m not getting out the boxes, spread out all over the floor
I’ve been looking through some of them old pictures
Those faces they mean nothing to me no more”

Tuntuu heti, että muistamatta jättäminen onkin valetta. Travelling Light itsessään ei ole paljoa muuta kuin itselleen valehtelemista ja siihen liittyvää koukeroista murhetta. Rikkoakseni tätä kylmän analyyttistä asennoitumista ja selitystapaa kaikkeen, heittäydyn tässä melkoisen henkilökohtaiseksi: katson Travelling Lightia vahvasti omakohtaisesta näkökulmasta ja ehkä näenkin omia kokemuksiani sen myrsyävissä tunteissa – joskus hankalampina aikoina tein itse tällä tavalla. Olen vähätellyt sitä iloa mitä joskus koin, vain siksi että sen katoaminen elämästä oli kalvavaa. Ilman onnen hetkien muistamista ei voi voittaa sitä menetyksen poltetta, ja valheellinen ylpeys saa tilanteen juuttumaan paikalleen.

Tämän melankolian tarttumapinta piilee siinä, että Tindersticks on helposti 1990-luvun paras kamaripopbändi. Näillä sovituksilla harmainkin tarina muuttuu kavalan puoleensavetäväksi.

Travelling Light on jopa kahden nimikkolevyn nerokkaasta materiaalista erottuva, eikä mieleeni tule monta jousisovitusta, joka saavuttaisi tällaisen eleganssin. Se kätkee katkeransuloisen muistelun omaan huntuunsa, ja kun väliosan lyhyt trumpettisoolo nousee korkeuksiinsa, vaikutus on taianomainen.

Kaikista Tindersticksin vaikutteista, joihin kuuluvat Scott Walkerin melodramaattiset balladit, kirskuvat kitarat, Leonard Cohenin synkeät tunnelmoinnit, tässä kohtaa lähimpänä lopputulosta ovat Lee Hazlewoodin popkieroilut. Lee & Nancy todella pahan päivän pyörteissä? Siinäpä kiintoisa päiväuni.

Nopeasti mietittynä ensimmäiset yhtään onnellisemmat laulut tässä diskografiassa ovat vasta viidennen ja kuudennen levyn antimia. Masentuneet kuvaukset tuntuvat olevan vailla minkäänlaista päätöksentekokykyä, ja sellaiset tekemättä jättämiset tuovat vain ämpärikaupalla vettä niskaan:

”There’s a crack in the roof where the rain falls through
That’s the place where you always decided to sit”

Päättämättä jättäminenkin on valinta, mutta se kätkee lohduttoman määrän itsesääliä. Itsepetos on näennäisesti helppoa mutta sen loppu on nöyryyttävä – se tulee selväksi Travelling Lightissakin, sillä Carlan hellä ja pehmeä ääni tietää sen, mitä itselleen ei tahtoisi myöntää edes keskellä yötä – sitä syytä miksi uni ei tule ennen kuin viinipullon pohja on saavutettu.

Tämän Stuart myöntää lopulta: liika identifioituminen on vaarallista, ja suurten tunteiden parissa saattaa antaa itsestään liikaakin. Kun rakastettu katoaa, voimien kerääminen vie hyvän aikaa, ja sillä välin ennen niin onnellisen vuoteen yläpuolella oleva katto halkeamineen tulee tutuksi. Mieltä on pakko välillä puuduttaa.



”Well, it comes with the hurt and the guilt, and the memories
If I had to take them with me I would never get from my bed”

Sitä Travelling Light on: soundtrack siihen kun ajautuu umpikujaan, jossa suostuttelee itsensä juopumaan tarpeeksi, että uskoisi surun olevan jo poissa.

”Do you really think you keep it all that well hid?
You don’t travel light”

Askel horjuu ja painaa. Toivottavasti ylpeyden nieleminen onnistuu muutenkin kuin viskin maustamana, muuten kaikki onnen hetket on heitetty syrjään, ja se aika on oikeasti hukattua. Se kaunis ääni, johon joskus uskoi täysillä, on tässä oikeassa. Sormenkynnet katoavat kellastuvien hampaiden väliin ja silmät punertavat turhaan, nöyryys kun vaatii selkärankaa yllättävänkin paljon.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

BONUS!

Toinen loistoduetto, A Marriage Made in Heaven.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

BONUS II!

Toinen paljon pelottavampi suhteen päättymistä käsittelevä kappale samalta levyltä, tällä kertaa monologin muodossa: Talk to Me.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!