Popklassikot 1991

#15 Metallica – Enter Sandman

Birth
School
METALLICA
Death

Tuijotin tekstiä paidan selkämyksessä lumoutuneena. Korvissa soi, niska oli jäykkä. Kaulaa nipistivät tuntemattoman vaaleaverikön imemät huunpuremat. Edellisen päivän konsertti tuntui unenomaiselta, vaikka sen jäljet polttelivat ruumistani. Käänsin paidan. Sen etumuksesta tuijotti neljä synkkäkatseista pitkätukkaa, jumalani tuona aamuna, 2. kesäkuuta 1993.

Iltapäivälehdet jakoivat euforiani uutisoidessaan Metallican konsertista Oulunkylässä. Ilta-Sanomat siteerasi kiertuepaidan tekstiä ja yleisti sen 30 000 nuoren motoksi. Hetken huumassa allekirjoitin ajatuksen. Pidin paitaa ylläni itsenäistymisen osoituksena, niin hellyttävää kuin moinen olikin. Tähän asti koulu ja koti olivat osoittaneet elämäni suunnan. Nyt saatoin valita itse. Valitsin Metallican. Olin kiivennyt elämäni portailla kolmannelle askelmalle. Paidan mukaan tämä vaihe kestäisi kuolemaan asti.

Tietenkään se ei kestänyt, ei minulla, ei monella muulla. Ei Metallicallakaan.

Vuonna 1993 ikuiseen liittoon oli kuitenkin mahdollista uskoa. Metallica paistatteli uransa huipulla ja tuntui muuttavan kaiken ympärillään mustaksi kullaksi. Kehitettyään alkuaikojen räkäistä ja asenteellista thrash-ilmaisuaan yhä melodisemmaksi ja monimuotoisemmaksi metalliseokseksi se oli vakiinnuttanut asemansa kokonaisen tyylilajin suunnannäyttäjänä.

Lisäksi se oli viidennellä albumillaan, The Black Albumiksi kutsutulla kiekollaan onnistunut murtamaan yhden lujimmista musiikkiaan reunustaneista muureista. Tuottaja Bob Rockin johdolla yhtye oli jalostanut laulunsa lähes täydelliseen pop-formaattiin loittonematta kuitenkaan liikaa juuristaan. Vaikka tarttuvuus ja helposti omaksuttavat melodiset kaaret olivat olleet läsnä yhtyeen musiikissa aina, nosti musta albumi yhtyeen iskevyyden uudelle tasolle. Niinpä levyltä lohkesi menestyssinglejä yksi toisensa perään ja niiden imussa riviraidatkin tuntuivat perustelluilta.

Vain nuori kapinallinen, Lars Ulrich, uskalsi poiketa Metallican tiukasta värikoodista.

Vaikka Nothing Else Mattersin, The Unforgivenin, Sad But Truen ja Wherever I May Roamin kaltaiset kappaleet kilvoittelivat terhakkaasti klassikon statuksesta, uuden ajattelun varsinaiseksi kulmakiveksi määrittyi levyn avausraita ja ensimmäinen single. Enter Sandman tiivisti rapiaan viiteen minuuttiin kaiken sen, mitä kohden Metallica oli kulkemassa, mutta muistutti silti yhtyeestä johon tinkimätön metalliarmeija oli vuosien kuluessa rakastunut.

Enter Sandman nosti Metallican vahvuudet pintaan hämmästyttävän tehokkaasti: Naseva, kerrasta päähän jäävä riffi, jonka teinikitaristit kuljettivat oitis bändikämpilleen ja jota arveltiin myöhemmin plagiaatiksi. Introssa vaaniva musiikillinen jännite, joka räjähtää ensin tiukasti säksättäväksi säkeistöksi ja runnoo lopulta kuulijan kertosäkeessä. Kauhukuvastoa viljelevät sanoitukset, jotka kuulostavat kuvailemansa painajaisen esisoitolta, vaikka ovat samanaikaisesti lähes naurettavat.

Vihaista, uhkaavaa – ja samalla turvallisen tuotettua ja täsmällistä. Täydellinen kusetus siis. Ja täydellinen laulu.

Enter Sandmanilla Metallica teki metallimusiikille saman minkä Kissin, Twisted Sisterin ja Bon Jovin kaltaiset orkesterit tekivät heavylle ja hard rockille edellisellä vuosikymmenellä. Vaaralliseksi koetusta ja oudoksutusta musiikista tuli sarjakuvan kaltainen massakulutustuote, joka pikemminkin yhdisti ihmisiä kuin rakensi genremuureja identiteettien turvaksi. Vaikka jälkikäteen on helppo nähdä yhtyeen menettäneen noina vuosina paljon kiinnostavuuttaan, tuntui saavutus silloin häkellyttävältä.

Kuinka tuoreelta raskas musiikki kuulostikaan tuon ajan radiokanavilla? Kuinka mureasti Enter Sandmanin riffi jauhoikaan muita MTV-rotaatioon päässeitä kappaleita palasiksi? Millaisen hallitsemattoman latauksen yhtye tartuttikaan yleisöönsä kappaleen aikana?

Tähän imuun ajauduin itsekin. Allekirjoitin musiikin, estetiikan, jokaisen yksityiskohdan. James Hetfieldin leijonamainen irvistys symboloi minulle jossakin häämöttävän aikuisuuden kutsua. Orkesterin logo näytti järjettömän tyylikkäältä. Lars Ulrichin valkoinen Tama-setti ilmestyi aloittelevan rumpalin uniini.

Luoja paratkoon, hankin hyllyyni jopa Live Shit: Binge & Purge -paketin (1993).

Se oli silloin. Vuonna 2012 Enter Sandman kuulostaa paljon kalvakammalta kuin ilmestyessään. Se on kulunut puhki levyillä, bänditreeneissä, radioissa, tietokonepeleissä. Metallicasta on tullut jonkinlainen rikkauden tuoman henkisen rappion perikuva. Vaikka tahtoisin muuta, kuulen laulussa nykyisin lähinnä viitteitä puiseviin metallirock-albumeihin, fanien silmille vyörytettyyn psykoterapiaan, pöhöttyneeseen sinfoniakonserttiin, Ulrichin soittotaidon hiipumiseen, Napster-jupakkaan, epätoivoisiin yrityksiin löytää juuret ja intohimo uudestaan, sekä loputtomiin humalaisiin musiikkikeskusteluihin joista irtaudun heti kun Metallica mainitaan.

Nämä mielikuvat tekevät muistojen taakasta musertavan. Ne ovat maailmojen päässä niistä kiroilevista, yleisöllä leikkivistä, arvaamattomista ikoneista, jotka tuntuivat kirjoittavan virheetöntä musiikkia. Tosin kaukana olen itsekin. Load-levyä (1996) kuuntelin enää lähinnä velvollisuudentunnosta, Reloadin (1997) ilmestyessä leikkautin hiukseni – elämäni musiikkikartta vei aivan toisaalle. Löysin koneet, eeppiset kitaravallit, melodisin kaarin maalaillut erodraamat, koko pop-mytologian tuhansine tuulessa leijailevine samastumiskohteineen.

Niin me erkanimme, Metallica ja minä. Mutta muistoilla on painon lisäksi kultainen reunansa. Kun kehtaan olla rehellinen itselleni, muistan että oli aika jolloin näin Metallican musiikissa unelmieni maailman. Sen taivas kaareutui mustana, sen rajoilla oli paljon rautaa ja väkivoimaa, mutta kieli jota maailmassa puhuttiin oli odottamattoman lempeää ja helppotajuista. Muistan tuosta maailmasta valtavan yhteenkuuluvaisuuden tunteen, itsenäistymisen ja omaehtoisen laumautumisen ilon, Oulunkylän kesäillan, hurmoksen, ujeltavat korvat.

Tuon maailman kansallislauluna soi Enter Sandman. Yksi aikansa parhaista pop-lauluista.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Jos metallin ja popin raja-aita madaltui 1990-luvun alussa, murenivat myös monet poliittiset ja ideologiset muurit tuolloin säpäleiksi. Uuteen maailmanjärjestykseen uskoneessa ajassa vanhoja autoritatiivisia rakenteita uhmannut möyry tarjosi parhaimmillaan ensiluokkaisen väylän ajatusten ja tuntemusten purkamiseen. Tässä Metallican tyylinäyte Moskovasta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!