Popklassikot 1986

#15 Leonard Cohen – Take This Waltz

Leonard Cohen ja yksi syy äänen syvyyteen.

Jos vasta tapaamasi ihminen tuhahtaa ja sanoo vihaavansa Leonard Cohenia, jossain ennakkoluulojen taustalla soi vaimeasti mitä luultavimmin Take This Waltz.

Tähän yhteen kappaleeseen tiivistyy kaikki, mikä Cohenissa on raivostuttavaa: Harlekiini-romaanien kliseitä hönkäilevä ukko Armani-puvussa, ylidramaattiset mustalaisviulut ja Jennifer Warnesin eteerinen taustalaulu. Tahattomasti pullottelevat symboliset vertauskuvat täyttävät korvan ja mielen. Huoneissa haisee tunkkainen home, halpa partavesi ja väljehtynyt kuohuviini. Keski-ikäiset naiset tanssivat huovutetuissa hatuissaan ja kummallisen muotoisissa punavihreissä silmälaseissaan, yksin, silmät suljettuina.

Jos Take This Waltz on klisee, ei syy ole yksinomaan Leonardin. Kyse on nimittäin eräänlaisesta coverista.

CBS julkaisi vuonna 1986 kokoelman Poets in New York, jossa eurooppalaiset muusikot ja runoilijat (Mikis Theodorakis ja Georges Moustaki, Patxi Andion, David Broza, Angelo Branduardi, Pepe ja Paco de Lucia, Manfred Maurenbrecher, Victor Manuel, Lluis Llach, Donovan, Chico Buarque ja Raimundo Fagner) juhlistivat espanjalaisen runoilija Federico García Lorcan (1899–1936) kuoleman 50. vuosipäivää. Cohen on keskiverto-popparille varmasti levyn esiintyjistä tutuin.

Take This Waltz pohjaa Lorcan runoon Little Viennese Waltz, josta Cohen teki uuden käännöksen. Lorcan henki on uudessa tekstissä vahva. Jo kertosäkeen andalusialaiseen kansanlaulelmaan pohjaava “ay, ay, ay” on tuskallisen tuttu kelle tahansa Lorcaa vähänkin lukeneelle.

Take This Waltzia on helppo luulla Cohenin originaaliksi. Ilmeisin syy on siinä, että Cohen on suuri Lorcan ihailija, ja hänen teksteissään on kautta uran näkynyt Lorcan vaikutus. Tästä kertoo jo sekin fakta, että hän on nimennyt tyttärensä Lorcaksi.

Tekstit ovat pääpiirteittäin samanlaisia, ja kiinnostavimpia ovatkin niiden väliset vivahde-erot. Rinnakkain luettuina huomaa että Lorcan tytöistä on tullut Cohenin naisia, puluista kyyhkyjä, iiriksistä liljoja, rakkaudesta halua. Kappaleen keskiössä oleva valssi ja tanssi ei Cohenille ole vieras elämän ja rakkauden metafora, kuten edellislevyn Dance Me To The End of Love todistaa.

Kummallista on kuitenkin, että tiivistämisen mestari Cohen lisää Lorcan tekstiin asioita jota originaalissa ei ole. Ilmeisintä tämä on viimeisessä säkeistössä: Lorcalla jokainen metafora tuntuu viittaavan kuolemaan, kun taas Cohen jättää toiveikkaasti ovia auki, ja onnistuu jopa tekemään  intertekstuaalisen viittauksen itseensä: ”cheap violin” on liian lähellä First We Take Manhattanin ”plywood violinia” ollakseen sattumaa.

Viuluista puheenollen pitää huomautta, ettei originaalilla ollut Raffi Hakopianin viulua tai Jennifer Warnesin harmonioita, jotka kuulija nykyisin automaattisesti liittää kappaleeseen. Nämä lisättiin vuonna 1988 I’m You Manilla ilmestyneelle versiolle.

Oma lukunsa on kappaleeseen tehty huvittava video, joka vetää epäonnistuneessa huulisynkkauksessa vertoja jopa legendaarisen huonolle Springsteenin Born In The U.S.A.:lle. Kazakstanilaisen matkailuvideon ja saksalaisen pehmopornoelokuvan välimuodolta näyttävä tahatonta komiikka tursuava video on kuvattu Espanjan Alhambrassa, Lorcan kotitalossa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!