Suomipopin valkeat helmet

#15 Kadotetut – Hiljaiset kyyneleet (1985)

Washingtonin luodit lentävät vuosikymmenten halki

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Katsaus Latinalaisen Amerikan konflikteihin avaa ikkunan niin nykyajan maailmaan kuin Ahti Pelttarin nuoruuteenkin.

Ohikiitävän hetken ajan Ahti Pelttari kuulostaa lähes pettyneeltä.

”Ai te haluatte kuulla Hiljaisista kyynelistä. Mulla on kyllä paljon henkilökohtaisempiakin kappaleita.”

Hetken kuluttua Kadotettujen johtohahmo muuttuu kuitenkin myötämieliseksi. Haastattelusta sovitaan ja puhelinlinjoille jää leijumaan miehen toiveikas lause.

”Eiköhän siitä jonkun stoorin saa.”

Totisesti saa. Olemme töin tuskin ehtineet istahtaa ylihintaisten kahvikuppiemme ääreen, kun huomaan olevani keskellä antaumuksellista globaalin kapitalismin kritiikkiä.

Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa viipaloiva sanan miekka paljastaa, että Kadotettujen vuonna 1985 levyttämä katsaus Latinalaisen Amerikan konflikteihin kuvaa tekijäänsä yhtä paljon kuin kohdettaan. Pelttari tarttuu aiheeseen vilpittömällä kiihkolla ja upottaa sanamuotoihin aimo annoksen persoonaansa. Kun mies pääsee vauhtiin, hän kulkeutuu saman virkkeen aikana rahatalouden kritiikistä kaupunkiluonnon puolustamiseen, hengelliseen herätykseensä ja Itä-Pasilaan.

Jokaisen teeman pohjalta välittyy humaani ote, huoli ihmisestä.

Mitä pidempään puhe jatkuu, sitä tiiviimmin globaalit poliittiset virtaukset sekoittuvat omaelämäkerrallisiin tarinoihin. Lopulta Hiljaiset kyyneleet osoittautuu erinomaiseksi väyläksi Pelttarin henkilökuvaan ja musiikilliseen identiteettiin. Yksi kysymys odottaa kuitenkin vastausta. Minkä takia hieman yli kaksikymppinen suomalaisnuorukainen tahtoi kirjoittaa juuri Latinalaisen Amerikan ongelmista?

”Siinähän on pohjalla The Clashin Washington Bullets, josta poimin kappaleen teeman: ’Äiti äiti vahdi lapsiasi, ne leikkivät taas tuolla kadulla’. Washington Bullets sytytti mussa hillittömän palon. Mulla ei ollut varsinaista poliittista taustaa, mutta Clashin ja Pelle Miljoonan perspektiivit kolahtivat.”

”Tietysti kappale kuvaa myös aikaansa. 1980-luvun alussa alkoi nousta julkisesti esille, että Väli-Amerikassa tapahtuu karmeita asioita. Kuolemanpartiot tappoivat demokratiaa puolustaneita ihmisiä ja Yhdysvallat puuttui maiden sisäpolitiikkaan häikäilemättä. Se tuntui sekä poliittisesti että humanitäärisesti niin pahalta, että mun oli pakko kirjoittaa siitä.”

Hiljaiset kyyneleet ei ollut temaattisesti suurikaan poikkeus Kadotettujen katalogissa. Yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä – Kadotetut (1984) ja Liian suuri suu (1985) – ottivat kantaa hyvin avoimesti. Yhtyeen lauluissa lopetettiin sotia, irvailtiin kulutusyhteiskunnalle ja vierailtiin entisen natsiupseerin luona Boliviassa. Lisäksi yhtye soitti rauhanliikkeen tapahtumissa, osallistui ydinaseiden vastaisiin mielenosoituksiin ja pistäytyi konsertoimassa Neuvostoliitossa. Vaikka jako oikeaan ja vasempaan ei ollut Kadotetuille itsearvoisen tärkeä, ei Pelttari piilotellut poliittisuuttaan.

”Pohjalla oli tietenkin oma maailmankatsomus. Mun mielestä ihmisillä on velvollisuus pyrkiä hyvään ja vastustaa tyranneja. Hiljaisilla kyynelillä kerroin, miten mitättömiksi yksittäiset ihmiset on joissakin poliittisissa järjestelmissä tehty. Ihmiset saattoivat aamulla löytää naapurinsa ammuttuna, koska se kävi liiton kokouksessa. Laulussa kohtasivat kaksi tasoa, suurvaltapolitiikka ja arki.”

”Mä näin sen konfliktin köyhän kansan vallankumouksena ja huutona parempien olojen puolesta. Tietenkin se politisoitui monella tasolla, mutta mua kiinnosti ennen kaikkea yksittäisen ihmisen näkökulma. Lisäksi halusin muistuttaa, että sama mekanismi toistui monessa maassa. Se mitä tapahtui Chilessä 1970-luvulla, oli todellisuutta Nicaraguassa, El Salvadorissa ja muualla kymmenen vuotta myöhemmin.”

Yhteiskunnallinen valveutuneisuus kuljetti Pelttarin lopulta Nicaraguaan, jossa hän työskenteli kahviprikaatissa 1980-luvun puolivälissä. Parin kuukauden mittaisesta matkasta tuli eräänlainen käännekohta hänen ajattelussaan. Tutustuessaan maan arkeen hän huomasi, etteivät asiat olleet niin mustavalkoisia kuin hän oli Suomesta käsin luullut. Leirillä Pelttari kärsi äärimmäisestä niukkuudesta ja omien voimiensa vajavaisuudesta. Kaiken ylevän murennuttua hän päätyi jonkinlaiseen shokkitilaan.

”Mä menin sinne ihan liian huonosti valmistautuneena. Matkustin Nicaraguaan Venäjältä, jossa sairastuin vatsatautiin. Olin siis jo valmiiksi huonossa kunnossa. Leiriltä puuttui puhdas vesi ja olosuhteet olivat karmeat. Ei siinä juuri jaksanut politiikkaa ajatella.”

”Voi sanoa, että määrätynlainen kuherruskuukausi loppui. Mun yhteiskunnallinen herääminen ja radikalismi saavuttivat lakipisteen. Nicaraguan jälkeen palasin siihen asetelmaan, jota käyn vieläkin läpi, että yhteiskuntaakin suurempi ongelma olen mä itse. Reissun jälkeen musiikistani tuli selvästi henkilökohtaisempaa.”

”Koetin käydä näkemääni läpi Zapa!-albumin (1987) nimikkobiisissä. Laulan siinä että ’sandinistat juovat Coca-colaa, mutta se ei tätä vallankumousta kaada’. Ne paikalliset asetelmat oli helppo politisoida täältä käsin, mutta siellä näin että tilanne oli paljon monimutkaisempi.”

”Ei Nicaragua ollut pettymys, vaikka en palannutkaan sieltä valaistuneena vallankumouksellisena. Mä olin aluksi melkein raivona itselleni siitä, että tällaiseenkin hommaan piti lähteä, mutta loppujen lopuksi se oli vapauttava reissu. Sen myötä multa loppui määrätynlainen turha kiihkoilu.”

Kadotetut Rauhanjunan kyydissä vuonna 1982 rumpali Henkku Dunckerin kuvaamana.

Bändi poliittisena yksikkönä

1980-luvun puolivälissä Kadotetut eli musiikillista huippukauttaan. 1970-luvun lopulla perustetun yhtyeen varhaishistoriasta muistuttivat Pelttarin lisäksi enää kitaristi Ari Fagerström sekä viitteellinen punk-leima. Uuden kokoonpanonsa innoittamana orkesteri tutki musiikin maailmaa avarin katsein ja etsi rockin lisäksi virikkeitä afro- ja latinomusiikista. Yhtye kehitti omintakeisen äänimaailman, jossa mielikuvitukselliset rytmit ja soitinnukset sekoittuvat Pelttarin antaumukselliseen tulkintaan. Hiljaiset kyyneleet on erinomainen esimerkki siitä, miltä Kadotetut parhaimmillaan kuulosti.

”Meillähän oli tuolloin loistava kokoonpano. Henkku Duncker teki rummuissa mittatilaustyötä, Fage soitti kitaraa hemmetin tyylikkäästi ja Salmenkallion Sanna oli mahtava viulisti. Sitten mukana oli vielä Helistön Kimmon puhaltimia, tamburiinia, congaa, kanistereita, jänisräikkää, vaikka mitä. Meillä oli luova ja kunnianhimoinen ote. Homma otettiin todella vakavasti.”

Hiljaiset kyyneleethän on biisinä ihan vitun hyvä. Pidän biisin rakenteesta ja asenteesta vieläkin. Erilaiset osat pelaavat hyvin yhteen ja luovat tiukan jännitteen.”

”Se oli meille tärkeä kappale. Määrätyllä tavalla se oli koko sen kantaaottavan kauden tunnusbiisi. Hiljaisten kyynelien mukaan nimettiin yksi rundikin, jolla esimerkiksi Pelle oli mukana. Kyllä se oli jonkunlainen merkkipaalu, joka antoi otsikon kokonaiselle ajattelutavalle.”

Kadotettujen arjen täytti kuitenkin idealismin sijasta musiikki. Pelttari kirjoitti kappaleita ja hioi niitä päivittäin Fagerströmin kanssa. Kun bändi kokoontui yhteen muutaman kerran viikossa, tekemistä tarkasteltiin ennen kaikkea musiikin ehdoilla. Kuin varkain yhtyeen soittajat alkoivat ymmärtää ja ennakoida toistensa näkemyksiä.

”Kaava meni niin, että mä tein jutut ensin himassa bassolla. Sitten me rakennettiin Fagen kanssa biisit valmiiksi ja esiteltiin ne bändille. Jokainen otti aihiot omalla tavallaan haltuun. Henkku oli esimerkiksi hyvin pedantti rumpali, joten se sai rakentaa omat osansa rauhassa. Me ohjattiin vähän bändin moodia, mutta kyllä Kadotettujen soundi syntyi melkein luonnostaan. Kun tarpeeksi veivaa, alkaa toisia lukea ilman sanojakin.”

”Me oltiin oltu sillä kokoonpanolla pari vuotta kasassa ja tehty jo yksi levy. Bändi oli huimassa vedossa. Biisit soitettiin studiossa melkein sellaisinaan sisään, jälkikäteen puututtiin lähinnä soundeihin. Muistelisin että Hiljaiset kyyneleetkin meni vaivatta purkkiin. Suora tunne välittyy siitä vieläkin.”

Kadotettujen ”kulta-ajan” kokoonpano oli kasassa nelisen intensiivistä vuotta. Kun saman katon alle asettui monta näkemyksessään ehdotonta ihmistä, ei erimielisyyksiltä vältytty. Erityisesti yhtyeen poliittinen maine jakoi soittajia kahteen leiriin. Myös aika ja aikuistuminen alkoivat vetää muusikoita eri suuntiin. Jossakin vaiheessa laantui sanomisen kiihkokin. Kadotettujen tarinan huipentaneella kolmosalbumilla, Zapa!:lla, soitti jo kokonaan toinen yhtye.

”Kyllähän me bändin sisällä väännettiin. Kun saatiin se kommarileima, niin varovaisemmat ja fiksummat tyypit alkoivat jarrutella. Bändin sisälle syntyi vastakkainasettelua radikaalien sauhupäiden ja maltillisempien välille.”

”Mähän ajattelin naiivisti, että me ollaan vaan bändi, eikä meitä voi niputtaa oikealle tai vasemmalle. Eihän me edes puhuttu bändin sisällä politiikkaa. Meitä kiinnosti vain musiikki. Tietysti joskus tuli eripuraa, kun jollakin keikalla oli vähän liian iso punainen lippu lavalla. Pidemmän päälle leimaantuminen rupesi kuitenkin hiertämään.”

”En mä tietenkään häpeä mielipiteitäni. Mun mielestä jokaisen nuoren täytyy kokea virheidenkin kautta. En mä kadu sitä, että jotkut tekstit voivat olla vähän naiiveja tai outoja. Mä tein ne täydellä sydämellä.”

Mustan ja valkoisen lisäksi Kadotettujen maailmaan mahtui ainakin harmaan sävyjä.

Litsari Laineen Kasperilta

Saadusta maineesta on vaikea päästä eroon. Niinpä Kadotetut joutui ottamaan kantaa poliittiseen taustaansa vielä vuosituhanteen vaihteessakin. Kun Pelttari kokosi Fagerströmin kanssa vuonna 2001 julkaistua Askel taaksepäin -kokoelmaa, Hiljaiset kyyneleet karsiutui levyltä siitä huolimatta että laulu oli yksi yhtyeen tunnetuimmista. Kaksikko tahtoi muistuttaa, että Kadotetuissa oli kyse muustakin kuin aatteen palosta.

”Tuolla kokoelmalla esittelimme nimenomaan ne biisit, jotka eivät ole poliittisia. Halusimme kai näyttää itsellemmekin, että siellä on paljon henkilökohtaisia teemoja.”

”Nyt mä ehkä tekisin toisenlaisen kokoelman, sillä Hiljaiset kyyneleethän on tullut taas ajankohtaiseksi. Kun katsoo miten poliisi tukahduttaa Wall Streetin valtausta tai miten uusliberalistinen oikeisto aseistaa maailmaa, niin kyllähän ’Washingtonin luodit lentävät taas’. Maailma on tilanteessa, jossa mitä vain voi tapahtua. Se on aika pelottavaa.”

”Tietenkin laulu on sidoksissa 1980-lukuun ja siihen mitä edustin silloin. Mutta kyllä mä voisin vetää sen vieläkin keikalla, vaikka välissä on tullut uusia biisejä ja uusia tapoja ajatella. Pitää vain varoa, ettei se muutu nostalgiaksi. Olisi helvetin kornia, jos vetäisi jotain biisiä drinkkilasi kädessä ja nostalgisoisi sitä, miten ennen oltiin kapinallisia. Tuollaisessa tilanteessa on parempi antaa olla ja soittaa suosiolla iskelmää.”

Pelttari tuntuu seuraavan nykyaikaa herkin aistein. Yhteiskunnalliset teemat ovat alkaneet vetää miestä taas puoleensa. Omaa mieltään ja ihmissuhteitaan vuosien ajan ruotinut muusikko kertoo päässeensä vanhan palon juurille helposti. Vaarallisen absurdissa maailmassa tarvitaan jälleen suoria sanoja ja pintakiillon läpi pureutuvaa retoriikkaa.

”Kuuntelin vähän aikaa sitten Laineen Kasperia ja sehän läväytti mulle täyden litsarin naamaan. En tiedä olinko jossain höyrytilassa, mutta mä koin ihan mielettömänä sen lyriikoiden voiman.”

”Tajusin että ei perkele, olen veivaamassa jo kolmatta kierrosta samoja ihmissuhdejuttuja. Tuli sellainen tunne että nyt olen tehnyt sen viimeisen rakkauslaulun. Kun katsoo maailmaa muutamalla huntilla kitkuttavan työkyvyttömyyseläkeläisen silmillä, niin voi vittu mihin systeemi on menossa. Sitä kautta kiukku alkaa taas nousta. Ja kun luen netistä, että köyhät köyhtyy ja finanssipiirit järjestää maailmalle karmivaa tulevaisuutta, niin en mä voi olla vaiti.”

”Nyt en tosin lähde Väli-Amerikkaan. Mulle riittää se, mitä mä näen omasta ikkunastani. Kauheasta elementtitalosta näkyy toinen samanlainen. Siellä asuu pelkästään yksinäisiä rikkinäisiä ihmisiä, jotka ovat pudonneet kelkasta ja joiden arvo ei ole oikeastaan mitään. Sieltä se tarina kumpuaa.”

Uusien aiheiden myötä Pelttaria kutkuttaa ajatus laajemman yleisön tavoittamisesta. Kadotettujen jälkeen lähinnä omakustanteita julkaissut artisti haaveilee vaihteeksi levy-yhtiön suojasta. Bändejä hänellä on levytysvalmiina muutamakin, yhtenä niistä alkuperäiseen kokoonpanoonsa palannut Kadotetut. Vielä Pelttari ei kuitenkaan osaa sanoa, millä otsikolla hän mahdollisen levyprojektin toteuttaisi.

”Omien viisikymppisten kunniaksi tekisi mieli tehdä jotain oikeassa studiossa oikean tuottajan kanssa. Voisi keskittyä vain soittamaan ja tulkitsemaan. Ei mulla ole tietenkään mitään omakustanteita vastaan, mutta se homma on nähty. Nyt toiveena olisi tehdä oikea levy.”

”Mun synttäreillähän lavalla kävi monta kokoonpanoa. 1980-luvun Kadotettujen kanssa soitettiin muutama biisi ja ne meni ihan törkeän hyvin. En kuitenkaan usko että se Kadotetut palaa lavoille. Itse olen kokopäivätoiminen retku, jolla olisi aikaa vaikka mihin, mutta muilla on tuskin samoja mahdollisuuksia. Eli varmaan teen sen levyn jonkun muun bändin kanssa. Aika näyttää sitten, onko bändin nimi Kadotetut vai jotain muuta.”

”Menneisyys pyörii mukana, eihän siitä pääse irti. Mutta mulle on tärkeää myös se, että homma tapahtuu tässä päivässä tämän päivän ehdoilla. Olisi hirveää, jos huomaisin vetäväni cover-versiota itsestäni. Parastahan on kun pääsee lyömään peräkkäin jonkun 30 vuotta vanhan ja kolme päivää sitten tehdyn biisin ja huomaa että kumpikin toimii.”

”Onneksi mun ei tarvitse hypätä aikakoneeseen löytääkseni itseni muusikkona. Mä haluan soittaa sellaista musiikkia, jossa on edelleen kosketuspintaa. Joku saattaa tietenkin kysyä, että voiko musiikilla pelastaa maailmaa, mutta ei se ole mikään oikea kysymys. Mun mielestä on pääasia, että edes yrittää.”

 

Sanoja särjetystä todellisuudesta.

Ahti Pelttari

Syntynyt vuonna 1961.

Tunnetaan myös sooloartistina Zapa Punaparran nimellä. On kipparoinut Kadotettujen jälkeen muun muassa Rakkauden Prikaatia, ”Nuoriso-Kadotettuja” sekä Hånd Sprøjtea. Esiintynyt satunnaisilla kokoelmilla, esimerkiksi Amnestyn julkaisemalla Vapauden kaiho -levyllä (2003).

Kasasi Kadotettujen alkuperäisen kokoonpanon uudelleen 2000-luvun alussa. Yhtye on edelleen kasassa ja keikkailee satunnaisesti.

Mitä kuuntelin vuonna 1985: ”Reggaeta ja kaikenlaista. Loppujen lopuksi en ollut kova musiikinkuuntelija.”

Millainen ihminen olin tuolloin: ”Levoton.”

Toivebiisi: Leonard Cohen – There Is a War

http://www.youtube.com/watch?v=56hiB4eTzBE