Popklassikot 1987

#15 Depeche Mode – Never Let Me Down Again

Depeche Mode, jossain vaiheessa goottien suosikiksi.

En oikeastaan tiedä, milloin Depeche Modesta alkoi tulla goottien suosikkibändi, mutta veikkaan vuosia 1986–87. Ensin britit julkaisivat jo nimellään mustahuulia kosiskelevan Black Celebration -albumin, sitten Music for the Massesin, joka poiki täydellisen kolmen suoran tummanpuhuvia ja dekadenssilla leikkiviä popsinglejä. Strangelove, Never Let Me Down Again ja Behind the Wheel ovat helposti bändin kymmenen parhaan biisin joukossa koskaan.

Ei ole yllättävää, että nämä singlet menestyivät Saksan kaltaisten maiden listoilla huomattavasti paremmin kuin saarivaltakunnassa. Viimeistään Music for the Masses lanseerasi eurooppalaisen Depeche Moden, jonka imagolla, videoilla ja musiikillisella ilmiasulla tuntui olevan epämääräisellä tavalla vaikka mitä tekemistä kylmän sodan, uhkaavina autioilla pelloilla seisovien ydinvoimaloiden ja berliiniläisten seksiklubien kanssa. Tuloksena oli nerokas, yhtenäinen paketti, joka kestää jopa Martin Goren pääsääntöisesti aika vaatimattomat tekstit.

Myös Never Let Me Down Againin pointti tuntuu olevan ihan muualla kuin Dave Gahanin laulamissa sanoissa. Teksti on simppeli ja monitulkintainen tavalla, joka on ominaista nimenomaan hieman epävarmoille kielenkäyttäjille. Oikeastaan siitä kannattaa esittää vain kaksi kysymystä: mikä on tämä ride ja kuka tai mikä tämä paras ystävä, jonka kanssa sille lähdetään?

Tai oikeastaan niitäkään ei kannata esittää, koska jokainen voi keksiä mieleisensä vastauksen. Hauskaa olisi tietysti ajatella biisin kertovan huumekokeilusta. Tällöin paras ystävä olisi joko kokeneempi kaveri trippivahtina tai sitten aine itse. Mutta voi kuinka tylsä tuokin teoria on, varsinkin Gahanin myöhemmät huumesekoilut tietäen.

Periaatteessa Never Let Me Down Again voi kertoa ihan vaan ystävyydestäkin. Toisaalta:

”We’re flyin’ high
watching the world pass us by”

Jonkinlaisesta ekstaasikokemuksesta tässä kai on kyse. Se voi olla seksuaalinenkin, jolloin he-pronominin käyttö tekee siitä homoseksuaalisen. Kuinka dekadenttia! Kuinka… berliiniläistä!

Viis näistä. Kuunnellaanpa biisiä. Sen määrätietoinen, raskassoutuinen biitti viittaa vuosia eteenpäin ebm-musiikin ja kaikenlaisten goottien suosimien synapopin alalajien suuntaan. Gahanin intohimoinen mutta ahdistunut laulusuoritus tuo tekstiin aivan uusia merkitystasoja, elämää suurempien valintojen äärellä seisomisen tuntua. Mutta kristallinkylmät ja tappavankauniit kosketinmelodiat ja loppua kohti juhlaviksi yltyvät synajouset sinetöivät lopullisesti suurten tunteiden klassikon syntymän. Vajaan viiden minuuttinsa aikana Never Let Me Down Again on pakahtua itseensä.

Anton Corbijnin video on loistava. Se kutittelee alitajuntaa monitulkintaisella, mustavalkoisella kuva-aineistolla läheisyydestä, etäisyydestä, kauhusta, vieraantumisesta, itsemurhasta ja selviytymisestä. Täältäkö löytyy avain Goren tekstin tulkintaan? Ei löydy, vastauksia ei ole, mutta on helppo ymmärtää, miksi massiivinen kulttibändi lähti syntymään juuri vuoden 1987 paikkeilla.

http://youtu.be/3O83sZV360A

BONUS!

Smashing Pumpkinsin uneliaahko versio biisistä on yllättäen aivan hyvä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!