Popklassikot 1980

#14 The Cure – A Forest

Robert Smith, visionäärinatsi.

The Cure tuli tunnetuksi raakoja popkappaleita sisältävällä Three Imaginary Boys -debyytillään, mutta ei ollut sen julkaistuaan enää lainkaan tyytyväinen räikeänkeveään identiteettiinsä. Toista levyään varten yhtye aloittikin väripalettinsa asteittaisen, mutta määrätietoisen hämärrysprojektin.

Keulahahmo Robert Smith keskitti taiteellisen vallan itselleen ja asettautui toiseksi tuottajaksi Mike Hedgesin rinnalle. Myös yhtyeen kokoonpano muuttui, kun Simon Gallup siirtyi basson ja Matthieu Hartley kosketinsoittimien ääreen. Orastavana visionäärinatsina Smith kuitenkin ohjaili bändikavereidensa soittoa kaiken aikaa varmistaakseen, että albumista tulisi minimalistisen linjakas. Hän tavoitteli äänisommitelmaa, joka olisi Nick Draken Pink Moonin ja David Bowien Low’n yhtymäkohta.

Lopputulos ei kuulosta samalla tapaa synkältä kuin The Curen myöhemmät tuotokset vaan introvertilta, harmaalta ja kaikuisan melankoliselta. A Forest sijoitettiin soljuvaksi avainkappaleeksi suvantoisen Seventeen Secondsin leikkauspisteeseen. Siitä kuulee, kuinka Robert Smithin laulukaan ei ollut vielä 1980-luvun alussa ehtinyt maneroitua tuskaisen narkomaanin hikisiksi mylväyksiksi vaan kajahtelee häivytettyinä huudahduksina audioatmosfäärin joukossa.

Sekä kappaleen lyriikoissa että vähäeleisessä sovituksessa tuntuukin olevan kyse häivyttämisestä, jota on vaikea määritellä muuten kuin Roland Barthesia lainaten:

”Tekstissä äänen häivyttäminen eli fading on hyvä asia; kertomuksen äänet tulevat ja menevät, pyyhkiytyvät pois, limittyvät; ei tiedetä kuka puhuu; se puhuu ja siinä kaikki: enää ei ole kuvaa, on ainoastaan kieltä. Mutta jos toinen ei ole teksti vaan kuva, yksi ja umpeutuva; jos ääni katoaa, kuvakin häipyy (rakkaus on monologista, maanista; teksti on heterologista, perverssiä). Toisen fading ahdistaa minua, sillä se näyttää tapahtuvan ilman syytä ja päätepistettä. Toinen loittonee, kaikkoaa äärettömyyteen kuin surullinen kangastus, ja minä uuvutan itseni yrittäessäni saavuttaa hänet.”

Vaivattomasti upottava A Forest osoitti, että Seventeen Secondsin kaltaisella eteerisellä kokonaisuudellakaan Robert Smith ei voinut välttää mestariperhoskeräilijämäistä taipumustaan tanssittavien pophittien luomiseen. Etäännytetty tunnelma takaa, ettei kappaleen soiminen diskovaloissa kuitenkaan tuota villiin yhteislauluun äityvää Just Like Heaven -hurmosta. Ohuen vainoharhaisissa lyriikoissa haahuillaan yksin puiden seassa, etsitään tytönhahmoa tai sen kangastusta ja eksytään.

Bänditreeneissä A Forest oli yhtyeelle kuin liikaa valvoneen ihmisen pitkittynyt mikrouni, jota se unohtui noiduttuina soittamaan kymmeniksi minuuteiksi kykenemättä lyömään viimeistä tahtia. Basson ja kitaran risteily piirittää kuulijankin yhdeksänkymmenasteisen toiston vangiksi kehikkoon, josta ei mielisi koskaan pois.

http://youtu.be/Uhgo11KokxE