Popklassikot 1982

#14 Tears for Fears – Mad World

”And I find it kind of funny, I find it kind of sad
The dreams in which I’m dying are the best I ever had”

Curt ja Roland, nuo ystävistä läheisimmät.

Curt Smithin ja Roland Orzabalin Tears for Fears oli juuri sellainen klassinen syntikkapopduo, jollaisia ei enää synny. Esimerkiksi Hurts yrittää kovasti olla sellainen, mutta hyvistä biiseistä huolimatta se on särmättömyydessään vain puolet poikabändistä, sillä klassisessa syntsaduossa on aina jotakin neuroottista, nörttimäistä ja epäsymmetristä.

Tietynlainen dysfunktionaalisuus on toki läsnä Pet Shop Boysissa, Soft Cellissä, OMD:ssä ja The Associatesissa, mutta Tears for Fearsissa se saavutti eräänlaisen huippunsa. Smith ja Orzabal olivat kummallisia kaksikymppisiä, sulkeutuneita ja passiivisaggressiivisia; jo varhaisissa haastatteluissa he käyttäytyivät kuin olisivat mieluummin jossakin muualla ja vielä mieluummin yksin siellä, erossa toisistaan. Alusta saakka he tuntuivat suhtautuvan intohimoisemmin psykologiaan kuin popmusiikkiin: jo yhtyeen nimi viittaa Arthur Janovin huutoterapiaan (josta myös Primal Scream otti nimensä), ja he sanoivat haluavansa saada hittejä, jotta heillä olisi varaa mennä psykoanalyysiin.

Kaksikon debyytti The Hurting (1982) ei ollut mikään naurujuhla sekään. Valkoisessa levynkannessa istuu ahdistunut lapsi nurkassa, ja levyn keskeinen teema on lapsuuden traumat sekä niistä juontava vieraantuneisuuden tunne, joka jatkuu läpi elämän ja sävyttää kaiken kuin valkosipulin maku suussa raskaan aterian jälkeen.

The Hurtingin säkenöivin kipupiste ja samalla yhtyeen läpimurtohitti oli Mad World, propulsiivisesti etenevä sarja vinjettejä, joissa teini-ikäinen näkee aikuisten maailman sarjana melodramaattisia mielettömyyksiä. Mad Worldin teksti esittelee meille maailman vailla päämääriä, merkityksiä ja kaiken kaikkiaan pointtia. Se on kuva masennuksesta, mutta kuin kuvattuna paniikkihäiriön läpi; kuuntelun tuskaa kuitenkin lievittää huikean hieno sävellys ja Chris Thomasin tuotanto, joka nostaa kunniaan aikakauden rapeimmat syntikkaefektit.

Kappaletta tuki yksinkertaisuudessaan tehokas video, jossa Smith laulaa ikkunan takana samalla, kun Orzabal tanssii puutarhassa tavalla, jolla tanssivat vain futuristipojat vuonna 1982 tehdyissä musiikkivideoissa. (Ja ehkäpä Thom Yorke).

Tears for Fearsia odottivat kulman takana Amerikan-suksee ja vielä isommat hitit, mutta tietyllä tavalla Mad World (ja samalla koko The Hurting -albumi) on tinkimättömyydessään ja temaattisessa puhtaudessaan kaksikon kestävin saavutus.

(Orzabal ja Smith muuten saavuttivat tavoitteensa. He saivat rahat kokoon psykoanalyysia varten ja myöhemmin 1980-luvulla tapasivat Arthur Janovin – jolle tosin oli noussut Hollywood päähän ja joka ehdotti kaksikolle musikaalin kirjoittamista, koska siitä voisi tienata mukavasti.)

http://youtu.be/hOdfzmzwtVA

Bonus!

2000-luvun alussa Tears for Fearsin isompien hittien alle unohtunut Mad World sai tervetulleen renessanssin, kun amerikkalainen Gary Jules teki siitä uuden version Richard Kellyn kulttileffaan Donnie Darko. Julesin eleetön ja hautajaismainen tulkinta toki osoittaa, että hyvä kappale toimii missä muodossa hyvänsä, mutta vain höhlät ja kasarifoobikot voivat väittää sitä alkuperäistä paremmaksi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!