Popklassikot 1995

#14 Supergrass – Alright

Supergrass: Boz, Gaz, Gos ja Pave, tms.

Jos joku kappale olisi pitänyt valita 1990-luvun puolivälissä korskeimmassa hybriksessään kylpevän “Cool Britannian” uudeksi kansallislauluksi, se olisi ollut Supergrassin Alright. Supergrass ei ehkä koskaan saavuttanut Oasiksen tai Blurin asemaa sukupolvensa äänitorvina eikä sillä ollut Sueden tai Pulpin älyllistä vetovoimaa, mutta hetken aikaa se osui täydellisesti zeitgeistin hermoon.

1990-luvun puolivälissä harmaa, vuosia Britanniaa johtanut konservatiivihallinto vaihtui “New Labouriin”, amerikkalaisen grungen voittokulku kilpistyi perienglantilaiseen brittipoppiin, ja esiin nousivat myös englantilaiset muotoilijat, muotisuunnittelijat ja elokuvat. Tuntui siltä kuin olisi eletty jälleen 1960-luvun svengaavan Lontoon kultavuosia. Kaikkea tätä uutta ja hohtavaa symboloiden ja optimismia uhkuen Supergrass lauloi:

“We are young, we run green
Keep our teeth, nice and clean
See our friends, see the sights, feel alright”

Musiikillisesti Alright oli samalla sekä tuore että perinteinen yhdistelmä englantilaisen populaarikulttuurin ylpeää perinnettä. Se sekoitteli ennakkoluulottomasti elementtejä sellaisista popikoneista, kuten David Bowiesta, Elton Johnista, The Kinksistä, The Beatlesista, Madnessista ja Buzzcocksista ja yhdisti vaikutteet kokonaisuudeksi, joka uhkui nuoruuden intoa laukatessaan eteenpäin pää kolmantena jalkana.

Kappaleen videokin viittaa perienglantilaiseen populaarikulttuuri-ikoniin. Se oli nimittäin kuvattu eriskummallisessa pohjois-Walesissa sijaitsevassa Portmeirionin kylässä, jossa kuvattiin myös alun perin 1967 esitetty surrealistinen kulttisarja Prisoner (suomeksi Saarroksissa). Sarjaan myös viitataan videolla useamman kerran.

Trion maanisen iloluontoisesta kohelluksesta Alrightin videolla tuli mieleen myös toinen 1960-luvun ikoninen tv-sarja, nimittäin The Monkees, ja se saikin itse Steven Spielbergin ottamaan Supergrassiin yhteyttä suunnitellun tv-sarjan merkeissä. Harmi, ettei sarjasta koskaan tullut mitään.

Näennäisestä riemukkuudestaan ja positiivisuudestaan huolimatta Supergrassin nuorekas innokkuus Alrightilla kuitenkin paljastuu lähemmässä tarkastelussa ironialla kyllästetyksi. 1960-luvun lopulla The Monkees saattoi vielä vakuutella vakavalla naamalla olevansa pitkistä hiuksistaan huolimatta mukavia kunnon poikia:

“We’re just trying to be friendly
Come watch us sing and play
We’re the young generation
And we got something to say”

Supergrassin “hyvät tyypit” puolestaan paljastuvat viattomasta ulkomuodostaan huolimatta epäaidoiksi ja kyynisiksi tyhjäntoimittajiksi, jotka kohkaavat ja pitävät hauskaa vailla sen suurempaa päämäärää tai järkeä:

“But we are young, we get by
Can’t go mad, ain’t got time
Sleep around, if we like
But we’re alright
Got some cash, bought some wheels
Took it out, ’cross the fields
Lost control, hit a wall
But we’re alright”

Tämäkin sopi hyvin Cool Britanniaan. Muutaman vuoden sisällä myös siihen kohdistettu optimismi alkoi horjua. Jo vuonna 1997, jona Tony Blairin New Labour nousi valtaan, Noel Gallagher kilistelemässä samppanjalaseja Blairin kanssa tuntui epäilyttävältä kansansuosikin valjastukselta poliittisiin tarkoituksiin. Vuosikymmenen lähestyessään loppua koko kuvio alkoi tuntua kansan sumutukselta leivällä ja sirkushuveilla.

Samalla myös brittipop paloi loppuun kokaiininpölyisissä orgioissa. Pulpin läpimurtolevy, Different Classin seuraaja This Is Hardcore, oli brittipopkrapulan selvin ilmentymä. Esimerkiksi Party Hard on hyvä esimerkki bileiden oksennuksentuoksuisista pikkutunneista:

“I was having a whale of a time until your uncle Psychosis arrived
Why do we have to half kill ourselves just to prove we’re alive?”

Jopa Supergrassin yltiöpositiivisina koheltajina populaarimielikuviin piirtyneet nuorukaiset olivat kalpeana ja hiljaa heti psykedeelisesti pyörteilevällä toisella levyllään In It for the Money (1997):

“If you want to go out, if you want to go out,
Read it in the papers, tell me what it’s all about, yeah
Read it in the papers, all you’ve got to do oh no, not me”
(Going Out)

Supergrass kehittyi vähitellen usein hienoksi, mutta hiukan turhan turvalliseksi retrorockyhtyeeksi. Monista loistavista levytyksistään huolimatta se ei koskaan tavoittanut (ja kuinka se olisikaan voinut) samaa nousuhumalaista paikkaa zeitgeistin aallon harjalla kuin kuolemattomassa Alrightissa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Supergrass esittää Alrightin pätevästi, mutta innottomasti (ainakin toistaiseksi) viimeisellä keikallaan La Cigalessa Pariisissa kesäkuussa 2010:

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus II!

Cool Britannia otti nimensä Vivian Stanshallin ja Neil Innesin johtaman huumoriyhtye Bonzo Dog Doo-Dah Bandin vuonna 1967 julkaistusta samannimisestä ironisesta ja svengaavalle Lontoolle piruilevasta kappaleesta, mikä on jotenkin kovin osuvaa:

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!