2000-luvun ulkomaiset pophelmet

#14 Robyn – Dancing On My Own (2010)

Kuvateksti.

Robyn, good girl gone weird..

Robin Miriam Carlsson on todiste siitä, että kaikki lapsitähdet eivät koe Lindsay Lohan -paran kohtaloa.

”Somebody said you got a new friend
Does she love you better than I can?”

Näyttelijävanhempien vesa aloitti teatterissa ja piirrettyjen ääninäyttelijänä. 12-vuotiaana tämä skandinaavinen shirleytemple oli jo säveltänyt lastenohjelman tunnusmusiikin ja esittänyt biisejään televisiossa.

Levysopimus oli plakkarissa 16-vuotiaana ja debyyttisingle ulkona samana vuonna. Vuosi oli 1994, joka sijoittuu käsittääkseni johonkin Rooman ja Ottomaanien valtakuntien väliin jäävälle ajanjaksolle.

Ensihitti Do You Really Want Me oli samanaikaisesti sanoinkuvaamattoman ärsyttävä ja täydellisen tarttuva popkappale. Sen lauloi naukuvalla äänellä lökäpöksyinen pellavapää, joka herätti nuoressa miehessä murhanhimoisia ajatuksia.

Siinä vaiheessa olisin syönyt ennemmin piikkilankaan käärittyjä lipeäkalamämmituokkosia kuin kirjoittanut ylistävän jutun Robynista.

Ajat muuttuvat.

Oikeasti aika ihanien Yhdysvaltain pophittien jälkeen suunta muuttui vuonna 2005. Tyyli oli graafinen, musiikki alakulttuureista innoitteensa hakevaa elektropoppia. Mukana oli vielä jonkin verran muistumia r&b-popilla silatusta menneisyydestä.

Good girl gone weird, sanoisi nokkeluuteen pyrkivä angloamerikanserkku. Me emme tee niin.

Uusi suunta saavutti täydellisimmän ilmaisunsa Body Talk –trilogian ensimmäiselle osalla, ja etenkin kappaleella Dancing On My Own. Kappaleen muoto ja sisältö elävät niin sulassa sovussa, että ne tekee mieli palkata ratkaisemaan Israelin ja Palestiinan välistä konfliktia.

Kyse on siitä, kun tykkää edelleen jostakusta, mutta se joku tykkääkin nykyään jostakusta muusta. Sitten se joku pussailee samalla klubilla sitä uutta tyttöä, joka on ollut pakko nähdä, vaikka moinen halu onkin silkkaa hulluutta. Sitten sitä kököttää klubin nurkassa, yksin. Ja katsoo.

Sydän meinaa pakahtua, kun Robyn laulaa:

”I’m giving it my all but
I’m not the girl you’re taking home
I keep dancing on my own”

Sydän särkyy, mutta silti tuskassa on suloinen alavire. Mustasukkaisuudessa on jotain äärimmäisen koukuttavaa ja emotionaalinen masokismi on hemmetinmoinen huume. Kysykää vaikka Morrisseylta.

Kun ensimmäiset ”oo-oo-out” tulvahtavat kaiuttimista, olenkin varma, että tarina on täyttä totta. Niin vakuuttavasti Robyn tunteen myy. Sillä ei tietenkään ole merkitystä, onko se oikeasti totta.

Tätä popmusiikki on parhaimmillaan. Ristiriitaisia tunteita, tunnelmia ja ajatuksia kiteytettynä kolmeen neljään minuuttiin, joiden ilmaisun selkeydestä ja kauneudesta kuka tahansa kertomakirjallisuuden mestari voisi olla kateellinen.

Jos ei pysty samaistumaan Robynin haikeansuloiseen piinaan, jonka taustalla säksättävät toiveikasta pohjavirettä maailman ihanimmat sekvensserit, on luultavasti tunteeton hirviö, joka ostaa vaatteensa Dressmanista.

En pysty sanomaan muuta. Dancing On My Own on yksinkertaisesti mielipuolisen hienoa musiikkia, viipale suoraan popin jumalten avioerojuhlakakusta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!
Robyn – Dancing On My Own (ohj. Max Vitali)

Mitä muuta?

Myös Kleerupin ja Robynin yhteishitti With Every Heartbeat löytyi äänestyskupongeilta.

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress