Leevi and the Leavings Top 40

#14 Jos Helsinki on kaunis (1989)

LeeviMusiikki

Helsinginkin kauneus on katsojan silmässä.

”Jos Helsinki on hetkisen kaunis
Se unta on vaan
Turhaa unelmaa”

Valokuvataiteilija Pekka Turunen kokosi vuonna 2005 ajatuksia herättäneen Greetings from Finland -näyttelyn. Näyttelyn idea oli riemukkaan yksinkertainen: Turunen taltioi joukon arkisia, alakuloisiakin suomalaisia näkymiä postikorttimaisiksi potreteiksi. Perinteisten päivänpaisteiden asemesta kuvien yleissävy oli harmaa. Patsaiden ja suihkulähteiden sijasta Suomi näyttäytyi valikoimana räntälumen alle peittyneitä penkkejä, marraskuulle ryhtinsä menettäneitä kerrostaloja, sohjoa, roskakoreja ja nimetöntä hiljaisuutta.

Kuvillaan Turunen onnistui kyseenalaistamaan monta totunnaisuutta. Hän ei yrittänyt kuitenkaan nousta niiden yläpuolelle. Sen sijaan, että Turunen olisi väittänyt kuviensa kertovan, mitä Suomi todella on, hän valitsi hillitymmän näkökulman. Hänen kuvansa kertoivat, mitä Suomi myös on. Otokset esittivät vaihtoehdon, jonka kaikki tunsivat, mutta jonka harva ymmärsi tai viitsi pukea sanoiksi tai kuviksi.

Jokainen Turusen antimaisemista olisi voinut olla tausta jollekin Gösta Sundqvistin lauluista. Vaikka miesten tavat käsitellä niin yleisesti hyväksyttyjä narratiiveja kuin arjen tomuisia laitojakin poikkesivat toisistaan, perustui heidän taiteensa samoihin lähtökohtiin. Sillä Göst oli ennen kaikkea muistuttaja, ihminen joka tarjosi nähtäväksi läpeensä tuttuja, mutta silti vaihtoehtoisilta tuntuvia näkökulmia.

Sellainenhan Jos Helsinki on kaunis on. Surumielinen kokonaisnäkymä, jonka keskellä arjen reunalle pudonneet raukat piirtävät askeljälkiä hetkeksi lumeen, vain jotta voisivat sulaa pois jälkiensä mukana.

Laulu vie kuulijan siltojen alle, lähelle niitä ihmisiä, joiden ohi kaupungin kehitys on kiitänyt. Näillä ihmisillä on nimet, mutta nimien yleispiirteisyys vain korostaa hahmojen katoavuutta. Kaikki ymmärtävät, että Jarkat ja Niemisen Kallet ovat metaforia, viittauksia niihin tuhnuisiin ja meluaviin miehiin, joita aikuiset karttavat ja joiden erilaisuus kiehtoo lapsia hetken aikaa. Tullessaan yksilöinä esille, he herättävät hetkeksi myötätuntoa, mutta abstrahoiduttuaan sosiaalisiksi ilmiöiksi he katoavat hiljaisuuteen. Satakoon lumi heidän päälleen ja tehköön kaupungista kauniin taas niille, joille kauneus voi olla vielä realistinen vaihtoehto.

Jos Helsinki on kaunis pelaa turvallisilla tehokeinoilla. Se romantisoi kurjuutta, se on pienten puolella, se rakentaa nostalgisia asetelmia banaliteettien avulla. Mutta juuri tässä Sundqvist on taitava. Hän menee lähelle kitsin ja tirkistelyn rajaa, mutta pysyy sillä puolella, jolla tunteet vaikuttavat aidoilta. Raadollisten kuvien päälle laskostuu pieni pala kauneutta muutamin ylevöitetyin rivein, ja notkeassa melodiassa soi aito välittäminen.

Ehkä laulun valkoinen maa ei viittaakaan lumeen, ehkä se viittaa juuri noihin muutamaan riviin, joilla arki nousee itsensä yläpuolelle. Jospa laulun lumi onkin se katse, joka saa elämän näyttämään syvältä ja merkitykselliseltä silloinkin kun se on kivuliasta taaperrusta illusioiden tauspuolella. Tuo katse välähtää nopeasti, leikkaa lähiön reunaa kuin aurinko, ja sammuu taas rutiinien alle. Toisinaan se sammutetaan, tietoisesti, käännetään pois. Mutta aina hetken aikaa se on olemassa.

Tuohon hetkeen kannattaa tarttua.

Sundqvist ei moralisoi. Hänen kauneutensa on demokraattista. Helsinki voi olla hetkisen kaunis kaikille, niille jotka katsovat ja niille joita katsotaan. Vaikka laulun vire on pessimistinen, vaikka lumi sulaa pois, kauneuden häivähdyksissä on myös toivoa. Unessa kaikki ovat tasa-arvoisia, silloinkin kun yksi nukkuu kivellä ja toinen vuoteessa.

Sitä paitsi Sundqvist näyttää Helsingille myös peiliä, ja peiliin on aina hyvä katsoa. Kertovat postikortit mitä kertovat, vuonna 1989 Helsinki oli vielä aika kolho kaupunki. Tuollainen pieni, kurkotteleva, tarkoituksenmukainen, mutta vailla todellista loistoa ja karismaa. Kesällä meren henkiin herättämä, mutta talvella käpertynyt ja jyrkkärajainen. Valintatalon muovipusseja, käryisiä busseja, talojen seiniin sulautuvia ihmisiä, sisääntuloväyliä pitkin leviävää hiljaisuutta. Puistoja, joiden pimeään saattoi kadota. Ylipormestarina Raimo Ilaskivi.

Kauneutta tuossakin kaupungissa oli, mutta korkeintaan himmeää, sellaista joka piti puhaltaa hehkuun, tomuttaa esille. Tuon kauneuden näkeminen vaati yksityiskohtien tajua, herkkyyttä, empatiaa. Ja tuon kauneuden kuvaaminen, se oli vielä vaikeampaa.

No, tietenkin Gösta pystyi siihen. Hänellä oli silmää katsoa kauneuden läpi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!