Popklassikot 1984

#14 Alphaville – Forever Young

Tähän kuvateksti. Esimerkiksi: "Hartwig Schierbaum kavereineen."

”Hoping for the best
and expecting the worst
are you gonna drop the bomb or not?”

Jotkut ovat vettä ja jotkut ovat kuumuutta; jotkut ovat melodia ja jotkut ovat rytmi; ja vuonna 1984 Alphaville oli iso Japanissa ja ikuisesti nuori, eikä muu Eurooppa voinut kuin seurata perässä.

Oman musiikinkuluttajan urani definitiivisiä hetkiä oli se, kun isäni toi lokakuussa 1984 työmatkaltaan tuliaisina Alphavillen debyyttialbumin Forever Young. Vinyylialbumi oli päässyt matkalaukussa pahasti käyristymään, joten annoin sen viettää vuorokauden valokuva-albumipinon alla ennen kuin uskalsin laittaa sen soittimeen. Kun niin tein, kävi välittömästi ilmeiseksi, että olin törmännyt pesunkestävään syntikkapopin klassikkoon.

Vaikka jälkipolvet pitävät Alphavilleä lähinnä kahden hitin ihmeenä (toki paino silti sanalla ”ihme”), heidät kuuluisi muistaa nimenomaan esikoisalbumistaan, joka edelleen ansaitsee tulla mainituksi The Human Leaguen Daren, ABC:n Lexicon of Loven, Soft Cellin Non-Stop Erotic Cabaret’n ja Pet Shop Boysin Actuallyn rinnalla 1980-luvun syntikkapopin klassikkoina.

Kaksi ensimmäistä singleä Big in Japan ja Sounds Like a Melody olivat minulle jo etukäteen tuttuja mutta kaikkea muuta kuin puhkisoitettuja, ja kun jokaikinen albumin kahdeksasta muustakin kappaleesta kirkui huomiota, ensimmäisillä kuuntelukerroilla minulta jäi liki kokonaan noteeraamatta albumin nimibiisi, se jonka siivet ovat vuosien saatossa kantaneet kaikkia muita pidemmälle.

Albumin kuudes kappale, siis vinyylillä b-puolen avaava Forever Young on klassinen kylmän sodan soihtuballadi, temaattisesti sukua Ultravoxin Dancing With Tears In My Eyesille. Vasta näin jälkikäteen, keski-iän ja kolmannen vuosituhannen kätköistä näkee kuinka Forever Youngin melodraama on syntynyt nimenomaan ydinsodan uhan varjossa: olihan Alphaville nimenomaan berliiniläinen bändi, romantikkoja jaetusta kaupungista, eikä biisissä nuoruutta uhkaa niinkään vanheneminen vaan atomiaseet, jotka voivat yhdessä silmänräpäyksessä muuttaa tanssijat pelkiksi palaneiksi varjoiksi rakennusten seinille. Antakaa meidän kuolla tai antakaa meidän elää ikuisesti.

Oman riipaisevuutensa kappaleeseen tuo myös se, etteivät sen esittäjät olleet enää kovin nuoria, ainakaan poptähdiksi. Kun Alphaville äänitti albumia kotikaupungissaan kesällä 1984, laulaja Marian Goldin (oikealta nimeltään Hartwig Schierbaum; jos ihmettelette taiteilijanimen tarpeellisuutta) 30-vuotiskakusta oli jo puhallettu kynttilät.

Nuoruus kun on kuin terveys, sitä alkaa arvostaa vasta sitten, kun sen huomaa jo hamuilevan ulko-oven kahvaa matkalaukut käsissään. Olen varma, että Marian Goldille, Frank Mertensille ja Bernhard Lloydille kesäisen Berliinin katuja pyrähtelevät tytöt olivat alkaneet näyttää ikätoverien sijasta petollisen nuorilta, kuin vasta kotiloistaan kuoriutuneilta, ja niinpä Forever Young huojuukin kappaleena määrätietoisen julistuksen ja kaihoisan elegian välimaastossa, jota kappaleen päättävä barokkinen syntikkasoolo alleviivaa kuin kuninkaallisen palatsista poistumista julistava fanfaari.

Forever Young käy myös malliesimerkistä siitä, kuinka tempon vaihtaminen voi muuttaa kelpo biisin klassikoksi. Kuten kahdeksan cd:n Dreamscapes-boksilla mukana olevasta demoversiosta kuulee, Forever Young oli alun perin kirjoitettu discobiisiksi, ja olisi sellaisena pysynytkin, elleivät albumin tuottajat Colin Pearson ja Wolfgang Loos olisivat yllyttäneet bändiä muuttamaan kappaletta hituriksi, sillä heidän mielestään levyltä puuttui balladi. Kuinka monta teinisyleilyä olisikin jäänyt tapahtumatta, kuinka monta sytkäriä sytyttämättä, jos Forever Young olisi saanut säilyttää alkuperäisin kolminumeroisen bpm-lukemansa.

(Päinvastainen esimerkki samasta ilmiöstä on Depeche Moden Enjoy The Silence, jonka Martin Gore oli kirjoittanut liki kirkolliseksi urkuhymniksi. Kappaleen kuolemattomuus on Alan Wilderin ansiota, joka on myöhemmin kertonut laulumelodian tuoneen hänelle mieleen Pet Shop Boysin ja samalla inspiroineen häntä koettamaan househtavaa elektrorytmiä taustalle.)

Euroopassa Forever Young oli jättihitti, mutta pophistorian merkillisyyksiin kuuluu kappaleen täydellinen floppaaminen Yhdysvalloissa ja Englannissa, jossa se vielä julkaistiin heti sinkkulistalle kahdeksanneksi yltäneen Big In Japanin vanavedessä. Pienemmistäkin töppäyksistä on levy-yhtiöiden markkinointiosastoja pakotettu lankulle.

Mutta toisaalta se, ettei biisiä soitettu puhki ilmestymisvuonnaan, on taannut sille anglosaksisessa maailmassa ikuisen elämän kulttiklassikkona.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

BONUS!

Forever Young vuosien varrella coveroitu muun muassa heviksi (Atrocity), jenkkidiskoksi (Laura Branigan), punkiksi (Die Goldenen Zitrönen: Für Immer Punk) ja joululauluksi (Ainbusk: Förevigt nu) sekä muokattu hiphopiksi (Jay-Z: Young Forever). Vuonna 2011 nimensä cover-listaan lisäsivät Gregorian ja The Killers, joka esitti kappaletta menneen kesän festarikeikoilla.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!