Popklassikot 1984

#13 The Smiths – What Difference Does It Make?

The Smiths ei kutsu M/S Nostalgian kyytiin.

Vaikka The Smiths hajosi vuonna 1987, ennen monen tämänkin saitin lukijan syntymää, se tuntuu yhä olevan vahvasti elossa – jopa enemmän kuin monet arkaaisia luitaan stadionilta toiselle raahaavat rockjättiläiset, joissa henki vielä pihisee. Toki uudet sukupolvet löytävät klassikkobändit yhä uudelleen, mutta Smithsin kohdalla siinä on jotain erilaista.

Uudet haaveelliset ja hieman – ei täysin, vain hieman – ulkopuolisiksi itsensä tuntevat teinisukupolvet tuntuvat ottavan yhtyeen omakseen rakkaudella ja kiihkolla, jotka yleensä varataan juuri meidän yhtyeellemme; bändille, joka puhuu kullekin sukupolvelle sen äänellä.

Ja miksikäs ei: The Smithsin musiikki ei kuulosta tutkimusmatkalta M/S Nostalgian kyydissä, se kuulostaa edelleen ihan ajankohtaiselta – siis, ristiriitaista kyllä, ajattomalta.

Jos minulta kysytään, The Smiths on niitä harvoja bändejä, jotka ansaitsevat kaiken osakseen saaman suitsutuksen; niitä maagisia yhtyeitä, joita kaikki kuuntelevat ja kaikki yrittävät matkia kenenkään siinä onnistumatta.

Anonyymi aikalaiskriitikko ei ollut samaa mieltä yhtyeestä sen paremmin kuin biisistäkään. ”The Smithsissä ei ole mitään erikoista, mutta kyllähän tästä pikkuhitti tulee, etenkin kun takana on Polydorin myyntikoneisto. En malta odottaa heidän yhteistyötään Sandie Shawn’n kanssa.”

Morrissey on itse tunnustanut useammassakin yhteydessä, että What Difference Does It Make on hänen mielestään ”aivan kamala” kappale.

Harvoin joutuu tilanteeseen, jossa klassikkobiisin neroutta on vakuuteltava artistin mielipiteestä huolimatta, mutta vanhan känkkäpaavo Mozzerin kohdalla näin tietysti on.

Oli markkinointikoneistoa tai ei, kappaleen emolevyn The Smithsin lopullinen versio äänitettiin kengännauhabudjetilla viidessä–kuudessa päivässä. Syy tähän oli, että Rough Trade -levy-yhtiön pomo Geoff Travis ei ollut tyytyväinen ensimmäisen tuottajan kanssa äänitettyihin versioihin, joten hänen tilalleen palkattiin muun muassa BBC:n radiopuolella työskennellyt John Porter.

Morrisseylle lopullinen versio ei kelpaa vielä tänäkään päivänä, vaan hänen pyynnöstään kappaleen Peel Sessions -versio on sisällytetty muun muassa vuoden 2008 The Sound of the Smiths -kokoelmalle. Tämä tuntuu sikäli varsin hölmöltä kiukuttelulta, että albumiversioon verrattuna se kuulostaa lähinnä hyvin äänitetyltä mutta puolihutaisten soitetulta demolta.

Varsinaisessa levyversiossa vastustamattomasti eteenpäin rullaavan rytmin varassa nerokkaasti ja yllätyksellisesti polveilevat Johnny Marrin kitarakuviot soivat kirkkaasti pinnassa; ne lainaavat kappaleelle sen uniikin, ruosteen väreissä kuplivan tunnelman. Kappaleen tuotantojälki on selkeää, isoa ja sopivan silattua. Räkäinen ”aitous” ei koskaan ollut The Smithsin juttu.

Mozzer jodlaa lakonisen intohimoiseen tapaansa torjutuksi tulemisesta, kaipuusta joka tuo häpeän tunteen ja – kuten nokkelimmat nimestä voivat päätellä – siitä miten tämä saa kaiken tuntumaan yhdentekevältä.

Mutta kuka torjuu ja miksi?

Sivuaako sanoitus aihetta, jonka maailman lyriikkasalapoliisit ovat Morrisseyn kohdalla kalunneet loppuun – siis seksuaalista suuntautumista?

”But now you know the truth about me
You won’t see me anymore
Well, I’m still fond of you, oh-ho-oh”

Onko tarinan päähenkilö torjuttu tullessaan ulos kaapista? Ehkä ja miksei: pitää muistaa, että kiveen kirjoitettua oikeaa tulkintaa mistään taideteoksesta ei ole olemassa, vaikka perinteinen taidekritiikki niin haluaakin uskotella.

Minun tulkintani on yksinkertainen: asialla on hauska spekuloida. Morrisseyn nerokkaimpia vetoja oman myyttinsä kannalta on ollut yksityiselämän pitäminen vällyjen alla samalla, kun hän on viljellyt sanoituksissaan ja haastatteluissaan jos jonkinmoisia vihjeitä. Tunnetuimpia näistä ovat muun muassa Mozzerin hämmentävät jorinat neljännestä sukupuolesta ja toistuvat väitteet omasta aseksuaalisuudestaan.

Toisinaan kaipaillut musiikin puhtaan tekstuaaliset syväluennat pitää jättää sikseen. Morrisseyn poptähtihahmo on aina The Smithsin musiikin keskiössä; kaikki tulkinnat musiikista ovat vuoropuhelussa hahmon kanssa. Ja juuri se on ollut Morrisseyn tarkoituskin. Hän on sanonut nuoruudestaan: ”Popmusiikki oli kaikki, mitä minulla oli, ja se taas oli täysin kietoutunut ajatukseen poptähdestä.”

Tässäkään tapauksessa melodramaattinen, torjuttu hahmo ei turvaudu raivoon vaan hukuttautuu vaivoin peitellyllä innolla omaan surkeuteensa. Kyseisestä piirteestä tuli pian stereotypia, joka liitettiin etenkin Saarivaltakunnan lehdistössä Morrisseyhin suupielestä naureskellen. Tekivätpä Johnny Marr, Bernard Sumner ja Neil Tennant aiheesta Morrisseylle piruilevan kappaleenkin, Getting Away With It.

Tuskinpa se Morrisseyta pahemmin hetkauttaa. The Smithsin jatkuva suosio todistaa, että täydellisesti toteutetulla miserablismilla on kestotilaus sukupolvesta toiseen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!