Popklassikot 1987

#13 Def Leppard – Animal

NWOBHM kauas taakse jäänyt on.

Kun Sheffieldistä veropakolaisina Dubliniin muuttanut Def Leppard lakkasi haluamasta AC/DC:ksi AC/DC:n paikalle, maistoi orastavaa menestystä Pyromania-levyllään ja rumpalilta lähti toinen käsi, bändi löysi koneet ja kultasuonen. Yhtyeen kolmattakymmenettä miljoonaa kopiota myynyt neljäs levy Hysteria on kenties massiivisin kasarirock-albumi kautta aikojen. Sen tuotanto on pöyhkeää, ylilyövää ja lisäainein terästettyä einestä. Levystä tekee kivenkovan klassikon sen liki täydellisesti synteettisen kitaravetoiseen rock-soundiin yhdistyvä kappalemateriaali.

Hysterialta irroitettiin nivaska menestyssinglejä, joista Animal lienee tunnetuin, tai ainakin taistelee tittelistä kovasti Pour Some Sugar On Me’n kanssa. Samapa tuo, sillä miltei samat sanat voi sanoa kummasta tahansa kappaleesta.

Animal on raukean iloluontoinen, jyhkeillä keinobiiteillä paalutettu ja huippuunsa virtaviivaistettu rock-pala. Sulavasti rullaavan kappaleen synty ei ollut kuitenkaan vaivaton, vaan biisille yritettiin hahmottaa optimaalista olomuotoa yli kahden vuoden ajan. Ilmeisesti tänä aikana myös keksittiin väliosan jankkaavat samplet ja bridgen räjähtelevät handclap-rummut. Valelopetus sen sijaan oli jo aiempien ideariihien satoa.

Kappaleen rumputyö on suoraviivaista jytkytystä, jota suoraviivaisesti jytistelevä bassomatto höystää tuottaen kappaleelle jämerän pohjan. Kitarapuolella monipuolista kuultavaa onkin rutkasti. Helkkyvät Dire Straits –näppäilyt yhdistyvät muhevasti tiukkaan hard rock –komppaukseen, ja kappaleen eläväisyys on miltei yksinomaan monisyisen kitaratyön ansiota.

Laulaja Joe Elliotin säröisyydessään jopa takakireäksi luonnehdittava ääni soveltuu biisiin hienosti ja tuo sen verrattain kepoiseen ja sliipattuun yleistatsiin kaivattua särmää. Tätä tasapainottaa pehmoisen riemastuneesti hoilotteleva taustakuoro.

Animalin kiehtovuus ei johdu tuotannollisen kuorrutuksen muhkeudesta tai yhdenkään musiikillisen elementin erityisestä oivallisuudesta. Sen tenho kumpuaa sävellyksessä kytevästä tunnelmien dynaamisesta kirjosta. Kipale etenee lempeän raukeasta, slovaritunnelmiinkin taipuvasta a-osasta iloluonteiseen ja menoa nostattavaan bridgeen. Kertosäe on suoraviivaista hardrockia, jossa ei yllättäen ole kummoistakaan melodiaa vaan se on lähinnä idioottitason hokeman kromaattista toistoa. Biisin dramaattinen kohokohta on d-osan isotteleva riffitys, josta kappale edelleen notkahtaa maltillisen kitarasoolokkeen kauttaa sulavasti kertosäkeen turvalliseen jankutukseen.

Def Leppard ei tässä vaiheessa uraansa ollut – eikä ilmeisesti halunnutkaan olla – heavy metal -bändi enää millään asteikolla. Animal on silti erinomainen esimerkki siitä, miten sliipattu hard rock –jytistely onnistui viehättämään yhtyeen vanhoja ystäviä ja samalla nostamaan sen aivan uudelle suosion tasolle modernilla soundillaan. Mukiinmenevästä sävellyksestäkään ei lie ollut liiemmin haittaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

BONUS!

Tässä biisin demo asianomaisten kommenteilla höystettynä

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!