Popklassikot 1985

#12 The Jesus & Mary Chain – Just Like Honey

Sofia Coppola, arvostan sinua kovin.

On silti yksi asia, jota en ole tekemisistäsi koskaan ymmärtänyt. Enkä tarkoita tällä Somewhereä.

Vaan sitä, miksi niin jännitteisen ja diskreetin romanttisen draaman kuin Lost in Translationin päätöskohtauksessa soi The Jesus & Mary Chainin Just Like Honey.

Niin, tässä vaiheessa käytän meedionlahjojani ja päättelen, että itse kukin ihmettelee tällä hetkellä, mitä kummaa tuo skribentti horisee. Kappaleen wall-of-soundhan kuulostaa yksinäisiltä kaiuilta pilvenpiirtäjäviidakossa, mikä sopii täydellisesti tuohon metropoli-isolaation moderniin klassikkoelokuvaan.

Bob ja Charlotte eivät saa toisiaan. He eivät todennäköisesti näe toisiaan enää koskaan.

Yksi, nopea suudelma ja jäähyväiset. Bob palaa limusiiniin, joka ajaa hänet Tokion halki kohti lentoasemaa.

Ja sitten Bobby Gillespien veltot rummut, Douglas Hartin basso ja se vatsanpohjaa väistämättä kouraiseva pedaalein sirpaloitu sointu, jonka William Reid heläyttää kitarastaan.

Täydellinen asetelma ikimuistoiselle loppukohtaukselle, jota ei voi katsoa kuivin silmin.

Bobin istuessa taksissa hänen katseensa näyttää juuri niin tyhjältä kuin Jim Reid kuulostaa. Siihen mennessä illuusio puhtaasta ja paheettomasta rakkaustarinasta on kuitenkin jo särkynyt. Ei tarvitse olla kovinkaan selvillä kukista, mehiläisistä tai niiden kielikuvallisuudesta ymmärtääkseen, että Jim Reid ei yrityksestään huolimatta ole kovin romanttinen.

”Listen to the girl
As she takes on half the world
Moving up and so alive
In her honey dripping beehive
Beehive
It’s good, so good, it’s so good
So good”

Tätäkö Bill Murrayn Bob-hahmo ajattelee? Vanha mies himoaa raukean kiimaisesti Scarlett Johanssonin esittämää nuorta ja kaunista vastanäyttelijäänsä? Halu on niin pakottava, että Bob on valmis nuolemaan Charlottea vastentahtoisesti aktin jälkeen.

Eihän tästä pitänyt olla kyse. Sofia hei, mitä tää nyt on?

”Eating up the scum
Is the hardest thing for
Me to do
Just like honey”

The Jesus & Mary Chainin debyyttilevyn Psychocandyn avausraitana Just Like Honey niin ikään johdatteli kuulijaa harhaan.

Se oli bändin Sunday Morning tai Femme Fatale: pelkistetty ja helposti omaksuttava osoitus siitä, että Jesus & Mary Chain oli oikeasti suurenmoinen popyhtye, joka vielä tässä vaiheessa teki parhaansa piilottaakseen melodisen lahjakkuutensa mahdollisimman repivän feedback-vallin taakse.

Vaikka riipiviä viitteitä levyn klassisuudesta ja Creation-soundia kivijaloittaneesta kitarasoundista ei voi olla kuulematta, Just Like Honeyn lasittuneessa jylyssä yhdistyivät bändin tyttöpop- ja The Velvet Underground -vaikutteiden herkimmät puolet. Se oli Jesus and Mary Chainia soundillisesti niin sokerisena kuin bändi tuolloin pystyi suinkin olemaan.

Just Like Honey saa vaaleanpunaisen popmarmeladin maistumaan ekstaattisen makealta. Levyllä seuraavan The Living Endin ensimmäisestä kirskahduksesta eteenpäin karkin sisään piilotettu lasimurska paljastaa itsensä.

Suussa maistuu sokeri ja veri. Ruokatorven haavautuminen tuntuu pistävänä kipuna. Mutta mielessäkään ei käy sylkeä makeista ulos.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!