Popklassikot 1988

#12 The Church – Under the Milky Way

The Church on viihtynyt suurimman hittinsä varjossa yli 20 albumin ajan.

The Churchin kuudennelta albumilta Starfishiltä lohkaistulla Under the Milky Waylla on pari yhtymäkohtaa Echo & the Bunnymenin Killing Mooniin. Molemmat ovat tunnelmaltaan kelmeänkauniita 1980-luvun postpunk-helmiä, jotka nuorempi yleisö löysi ja otti omakseen Donnie Darko -leffan myötä. Under the Milky Way on soinut myös Miami Vicessa.

Laulu palveli myös vuonna 2006 Melbournen Kansainyhteisön kisojen avauskappaleena. Ei sillä, että kukaan kyseisiä mittelöitä näillä leveyksillä muistaisi, mutta The Churchin biisi sai tuolloin varsin unohtumattomat musiikilliset ja koreografiset koristeet ylleen. Melbournen yöstä tuli surrealistinen sekoitus balettitanssijoita, moottoripyöriä, jousia ja kellopelejä. Tärkeimmissä kohdissa soittoon yhtyi koko sinfoniaorkesteri ja kuoro.

Televisiokamerat välttelivät itse artisteja, keski-ikäisiä aussirokkareita, mutta Under the Milky Waylle annettu käsittely sinetöi kappaleen kuolemattomien joukkoon ainakin australialaisten keskuudessa.

He, kuten minäkin, rakastavat tätä laulua niin kovaa, että se on jättänyt varjoonsa The Churchin muun tuotannon, joka on jo kahdenkymmenen studioalbumin mittainen. Hetkellisesti vuonna 1988 kohti tähtiä ampaissut menestys taantui pian kaupallisesti marginaalisarjaan, myös Australiassa.

Sille, miksi juuri tästä laulusta on tullut synonyymi koko bändille, on kuitenkin syynsä.

Ensinnäkin biisi täyttää tärkeän klassikkokriteerin jo kättelyssä. Sen esittelee akustinen kitara, joka voisi mainiosti kannatella laulun harteillaan loppuun saakka. Ja hyvä popsävellyshän pärjää vähin eväin.

Under the Milky Way on kuitenkin notkea mestariteos – se viihtyy yksin sekä seurassa ja on aina yhtä upeaa kuultavaa, kajahtivatpa sen sävelet orkesterimontusta tai baarijakkaralta. Sitä ei ole sullottu liian täyteen. Tarkasti sovitettu, pikantti lisä ovat kliimaksikohdan ”säkkipillit”, jotka tosiasiassa ovat peräisin Peter Koppesin E-bow’lla käsittelemästä kitarasta.

Toisekseen biisin yöllinen tunnelma on lumoava. Ensimmäiset basistilaulaja Steve Kilbeyn lausumat sanat ovat juuri niitä avausrivejä, jotka päättäväisesti kapuavat korvasta sisään ja komentavat mielikuvituksen töihin.

“Sometimes when this places gets kind of empty
Sound of their breath fades with the light”

Laulun sanoihin on vangittu iso viipale aamukolmen aikaan keittiön ikkunasta siilautuvaa todellisuutta. Eikä fiilistelyä häiritse edes tekstin vähän arkinen syntykertomus. Under the Milky Wayn sinkkujulkaisun pressitiedotteessa näet kerrottiin, että tämä linnunrata viittaisi amsterdamilaiseen Melkweg-klubiin, jossa Steve Kilbey usein vieraili.

Niinkin tosin väitetään, ettei Kilbeyn ja tämän silloisen tyttöystävän, ruotsalaisen feministipunkkari Karin Janssonin, kynäilemä sanoitus olisi kuin substanssivapaata dadaa.

Mutta niinhän se menee. Teos vapautuu tekijänsä käsistä omaan elämäänsä ja solmii kuulijan kanssa yksityisen suhteen, joka ei ulkopuolisille kuulu. Itse teen treffit Under the Milky Wayn kanssa useimmiten auringon laskettua ja näen sanoja tapaillessa mielessäni filmaattisen hetken, jossa elämä on vajoamassa kaaokseen, eivätkä typerät ja hiljaiset tähdet osaa kuin tuijottaa äänettöminä.

Alla kolme keskenään erilaista sovitusta. Mikä on sinun suosikkisi?

http://www.youtube.com/watch?v=YaBsoyWvHOY&feature=related
Laiha?

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Sopusuhtainen?
Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
…vai pulska?

(Videon lopussa esiintyvä ankka ei liity tapaukseen.)

BONUS!

23 vuotta klassikon syntymästä ehti kulua ja monenlaista lainaversiota putkahtaa, ennen kuin Rob Zombien pikkuveli meni ja toden teolla häpäisi Under the Milky Wayn, vain pönkittääkseen bändinsä laimeaa avaruusteemaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!