Popklassikot 1986

#12 New Order – Bizarre Love Triangle

New Order haikailee entistensä perään.

Toisinaan minulla on tunne, että 1980-luvun syntikkapop on parasta koskaan tehtyä musiikkia. Useimmiten tämän tunteen aiheuttaa New Order. Tuona vuosikymmenenä bändi oli vuodesta toiseen melkoinen hittitehtailija. Olihan niitä: Ceremony, Temptation, Blue Monday, Perfect Kiss ja tietenkin Bizarre Love Triangle.

Ei siis yllätä, että kaikki edellämainitut klassikot sisältävä Substance-tuplakokoelman ykkös-cd onkin yksi hienoimpia kokonaisuuksia, mitä tuon vuosikymmenen annista on levynkansien väliin saatu.

Koen Bizarre Love Trianglen eräänlaiseksi Blue Mondayn ja Perfect Kissin sisarbiisiksi. Kaikissa kolmessa yhdistyy bändin yksinkertainen mutta niin nerokas tapa rakentaa sävellyksiä.

Tarkoitan nimenomaan Substancen versioita, ne kun ovat itselleni tutuimpia ja rakkaimpia. Koska kokoelma koostuu enimmäkseen kappaleiden 12”-versioista, saavat ne enemmän aikaa kehittyä ja rakentua – vailla radioformaatin kahleita.

New Orderia julkaisseen Factoryn toimintatavat tiedetään: sinkuista julkaistiin monta eri versiota, eivätkä niiden kataloginumerot noudattaneet minkäänlaista järjestystä.

Oikeastaan yllätyin, kun ensi kertaa kuulin Bizarre Love Trianglen sinkkuversion. Onhan se enemmän ehkä bändiltä itseltään soundaava, siinä kun on 12-tuumaiseen verrattuna hivenen orgaanisempi ote – lähinnä kiitos Peter Hookin ikonisen bassosoundin. Mutta Substancen versioon tottuneelle vajaaseen neljään minuuttiin tiivistetty kokonaisuus kuulostaa täyteen ängetyltä.

Rakennelmia New Orderin monoliittiset hitit nimenomaan ovat. Ne alkavat jostakin pienestä aihiosta ja esittelevät eri teemat variaatioineen, jotka lopulta suureellisesti lomittuvat keskenään. Teemojen rakentelu on kuin barokkimusiikkia synapopin muotoon muutettuna – vaan ei kuitenkaan barokkipoppia.

Tämänkin kappaleen sokkelina on jo Blue Mondaysta tuttu yksinäinen bassorumpu. Sen päälle rakentuu ensin rumpali Stephen Morrisille ominainen hihat-säksätys ja sitten pisaroiden lailla tipahteleva syntikka. Lopulta mukaan tulee itse teema, aina yhtä kirkasotsaisen videopelimäiseltä kuulostava. Laukkaava basso on taas Blue Mondaylta kalskahtava.

Vasta minuutin ja kahdenkymmenen sekunnin kohdalla Bernard Sumner avaa suunsa:

”Every time I think of you
I feel shot right through with a bolt of blue
It’s no problem of mine
But it’s a problem I find
Living a life that I can’t leave behind”

Kerrankin New Order -hitti, jonka otsikolla ja tekstillä on yhteys ja jonka tekstissä on jopa järkeä! Pirteän sävellyksen taakse kätkeytyy outo kolmiodraama, jossa päähenkilö ilmeisesti elää suhteellisen onnellisessa suhteessa, mutta haikailee silti entisen heilansa perään.

Kertosäe tulee ensimmäistä kertaa vaivihkaa, kuin vain nopeana esittelynä. Joka tapauksessa se kiteyttää Sumnerin päähahmon toiveikkuuden siitä, että uudessakin suhteessa kriiseihin joutuva exä tajuaisi vanhan suolan janottavuuden. Hänen on tehtävä aloite, ei päähenkilön. Kuinka itsekkään pelkurimaista, mutta silti niin ahdistavan realistista!

Ainahan me toivomme ja odotamme, että joku muu tekisi ratkaisevat siirrot puolestamme ja kykenisi ennakoimaan omat tavoitteemme ja suunnitelmamme. Silti sisimmässämme tiedämme, ettei se toinen kuitenkaan ajattele niin kuin haluaisimme.

”Every time I see you falling
I get down on my knees and pray
I’m waiting for that final moment
You say the words that I can’t say”

Kun tämän kaiken käärii vielä massiivisen upean synatykityksen kääreeseen, jossa yhden ja saman sointukierron sisällä rakennetaan uusia teemoja vanhojen päälle ja sukelletaan perfectkissmäisiin lehmänkellokilkutuksiin, on jälleen yksi pop-melodraama syntynyt. Kappale ei jätä yhtään osaansa tai melodiansa puolitiehen, vaan ottaa kaiken irti jokaisen synariffin huipuista ja laaksoista. Ja tuleehan siellä loppupuolella vielä kertosäe komean vocoderin läpi!

Bizarre Love Trianglen olemuksen merkittävänä taideteoksena sinetöi Factoryn luottokansisuunnttelija Peter Savillen abstraktissa minimalismissaan kiehtova kansitaide, joka käärii tämän mustan kiekon sisäänsä. Siinä ne ovat: pastellivärisenä tähtisumuna kuultava metallin pinta ja katalogitunnus FAC-… öö, 163? Vai 26?

http://www.youtube.com/watch?v=W2Ii0K77K1k
12 tuumaa substanssia.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Albumiversion musiikkivideossa on nopeita leikkauksia ja lenteleviä ihmisiä.

Bonus!

Kappaleen lukuisista covereista ei yksikään pysty vetämään vertoja alkuperäisen juhlavuudelle, mutta eipä vastaan ole juuri tullutkaan tuollaista tunnelmaa tavoittelevaa tulkintaa. Ja ehkä näin on parempi. Sen sijaan kappaleesta onkin usein haluttu riisua kaikki massiivisuus pois, ja tuoda se esiin mahdollisimman paljaana.

Tässä Frenten tulkinnassa kieltämättä paljastuu kappaleen sävellyksellinen yksinkertaisuus ja se, miten New Orderin tapana oli kasata kappaleiden sovitukset mahdollisimman monikerroksisiksi, lukuisia melodiakulkuja hyödyntäen. Joskus hyvä biisi on jotain paljon muutakin kuin vain sointukierto.

http://www.youtube.com/watch?v=aYo_jsGEmhM