12 kappaletta, jotka nostivat elokuvan uudelle tasolle – ja päinvastoin

Quentin Tarantinon elokuva Jackie Brown palautti pinnalle muun muassa Bobby Womackin. Kuvassa elokuvan nimiroolissa nähtävä Pam Grier.

Quentin Tarantinon elokuva Jackie Brown palautti pinnalle muun muassa Bobby Womackin. Kuvassa elokuvan nimiroolissa nähtävä Pam Grier.

David Lynchin mukaan elokuvat ovat 50-prosenttisesti ääntä ja 50-prosenttisesti kuvaa ja joskus äänellä on jopa suurempi merkitys kuin kuvalla. Nykyään kysymys ei ole pelkästään äänestä sinänsä, vaan myös popbiiseistä, joita käytetään enenevässä määrin elokuvakerronnan vahvistajina. Seuraavassa listassa esitellään 12 kappaletta, jotka auttoivat tekemään elokuvakohtauksesta ja sen myötä myös elokuvasta ikimuistoisen ja päinvastoin – eli 12 elokuvaa ja elokuvakohtausta, jotka nostivat popkappaleen arvoon arvaamattomaan.

Muutama sääntö heti alkuun: listan kappaleita ei ole sävelletty elokuvaa varten, eivätkä ne ole olleet suuria hittejä ennen elokuvan ilmestymistä. Lisäksi kappaletta käytetään keskeisessä roolissa elokuvan dramaturgiassa eli kyseessä ei ole pelkkä lopputekstibiisi. Kappaleet ovat kahta poikkeusta lukuun ottamatta alkuperäisesittäjiensä versioita.

#12 Bob Dylan – Most of the Time (High Fidelity)

Stephen Frearsin ohjaaman, Nick Hornbyn kirjaan perustuvan High Fidelityn muistaa jokainen musadiggari. Top-listoja tehtiin ennenkin, mutta vasta tämän elokuvan jälkeen – jossa John Cusackin esittämä päähenkilö tekee lukuisia erilaisia listoja – myös musiikkilehdistössä lempparilistat saivat ikään kuin yleisen hyväksynnän. Musiikkivalinnoilla oli elokuvalle erityinen merkitys, sillä Cusack ja muut käsikirjoittajat kuuntelivat High Fidelityä varten yli 2 000 biisiä, joista 70:ää hyödynnettiin elokuvassa ja 15 päätyi soundtrack-albumille.

Kaikki muistavat leffasta vähintään kaksi kohtausta: 1) sen kun Jack Black ilkamoi Walking on Sunshinen tahtiin ja 2) John Cusackin esittämän päähenkilön erokohtauksen, jossa taustalla soi Bob Dylanin vähemmän tunnettu Most of the Time hienolta Oh Mercy -albumilta. Dylaniin nihkeästikin suhtautuvat tuppaavat pitämään tästä kohtauksesta ja laulusta, joka vahvistaa epätyypillisen romanttisen komedian omaperäistä tunnelmaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#11 Faces – Ooh La La (Rushmore)

Hipster-ohjaaja Wes Anderson on tuttu omaleimaisista, älykkömäisistä komedioistaan, joiden musiikkiraidat ovat täynnä tunnettujen artistien usein tuntemattomampia kappaleita. Andersonin eräänlainen sukulaissielu on ohjaajaa pari vuotta nuorempi Sofia Coppola, joka myös hyödyntää elokuvissaan valmiita kappaleita. Päinvastoin kuin tuoretta indiemusiikkia muun muassa Lost in Translationissa ja Marie Antoinettessa käyttävä Coppola, Anderson on viehtynyt erityisesti singer-songerwritereihin. Ohjaajan elokuvissa on vaikuttavia kohtauksia, joissa soitetaan juuri oikealla hetkellä esimerkiksi David Bowieta, Paul Simonia ja Cat Stevensiä. Andersonin tyyli kulminoituu hänen loppukohtauksissaan, jotka päättyvät hidastettuun kuvaan samalla, kun taustalla soi jokin popkappale. Tyyppillinen Wes Anderson (ja Sofia Coppola) -fani odottaakin yhtä paljon uuden leffan soundtrackia kuin itse elokuvaa.

Andersonin elokuvat eivät välttämättä ole lisänneet soundtrack-biisien soittomääriä radiossa, mutta elokuvat ovat vakiinnuttaneet aivan uudenlaisen tyylin, jossa pop-biiseillä on oma taiteellinen merkityksensä. Hyvä esimerkki löytyy Andersonin toisesta elokuvasta Rushmore. Opettajaansa ihastuvan lukiopojan tragikoomisen tarinan loppukohtauksessa ristiriitojen kanssa painiskelevat roolihahmot löytävät yhteisen sävelen tanssilattialta. Ja moni katsoja löytää Rod Stewartin ja Ron Woodin alku-uran jo hieman unohtuneen Faces-yhtyeen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#10 Marko Haavisto ja Poutahaukat – Paha vaanii (Mies vailla menneisyyttä)

Suomalaisessa elokuvassa popmusiikkia on hyödynnetty jo sota-ajoista lähtien, olihan rillumarei aivan omanlaistaan popkulttuuria, jossa musiikilla oli keskeinen rooli myös elokuvien pääjuonissa. Moniin suurelle yleisölle suunnattuihin kotimaisiin tehtaillaan edelleenkin tunnetun artistin tekemä uusi kappale, joka lanseerataan elokuvan ensi-illan yhteydessä radiokanavilla. Joskus käytetään vanhaakin kappaletta, tällaisesta hyvänä esimerkkinä Perttu Lepän komedia Helmiä ja sikoja, jonka dramaturgisessa keskiössä hyödynnetään Juice Leskisen kappaletta Rakkauden haudalla, jonka Jonna Tervomaa levytti uusiksi elokuvan markkinointikampanjaa varten. Samoin toimittiin Hannu Tuomaisen Menolippu Mombasaan -elokuvan kohdalla, johon yhden hitin metalliyhtyeeksi jäänyt Denigrate levytti Taiskan Mombasan. Myös kotimaiset auteur-ohjaajat Matti Ijäksestä Markku Pölöseen ovat usein hyödyntäneet musiikkia tai muusikoita elokuviensa perusideoissa.

Musiikkimesenaateista suurin on kuitenkin Aki Kaurismäki, jonka intohimo vanhaan rokkiin ja iskelmään näkyy lähes hänen jokaisessa elokuvassaan. Kaurismäkeläisyyden eräänlainen kulminaatiopiste on Oscar-ehdokkuuteenkin yltänyt Mies vailla menneisyyttä. Markku Peltolan esittämä muistinsa menettänyt mies tutustuu hylätyllä rannalla konteissa eläviin köyhiin ja Pelastusarmeijan soittokuntaan, joille mies suosittelee myös rokin ottamista ohjelmistoon. Yhdessä järjestetään konsertti-ilta, jossa aikaisemmin melko tuntematon Marko Haavisto ja Poutahaukat esittää rautalanka-gospelin Paha vaanii.

Kappale on julkaistu jo 1990-luvulla Haaviston aikaisemman yhtyeen Badding Rockersin toimesta, mutta Kaurismäen elokuvan myötä siitä ja yhtyeestä kiinnostuttiin myös Euroopassa. Vuosina 2002–2004 yhtye keikkaili muun muassa Japanissa, Kreikassa, Venäjällä, Ranskassa ja Saksassa. Paha vaanii kiteyttää paitsi Kaurismäen elokuvan autenttisuuden myös Marko Haaviston kyvyn tehdä juurivoimaista, vilpitöntä musiikkia, jota kaipaisi sekä nykypäivän iskelmä- että popbisnes.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#9 Elton John – Tiny Dancer (Almost Famous)

Rolling Stonen musiikkitoimittajana teini-ikäisenä aloittaneella Cameron Crowella on elokuvaohjaajista laajin popmusiikillinen tietämys. Crowe on hyödyntänyt tuttuja ja tuntemattomia popkappaleita kaikilla soundtrackeillaan jo ohjausdebyytistään Say Anything lähtien, jolla Peter Gabrielin In Your Eyes soi vaikuttavana teinirakkauden todistajana. Almost Famous on Crowen omaelämäkerrallinen tarina ensimmäisestä vuodestaan Rolling Stonen toimittajana. Elokuvan kuvitteellinen Stillwater-yhtye on Crowen mukaan yhdistelmä kiertuekokemuksista muun muassa Led Zeppelinin ja The Allman Brothers Bandin kanssa.

Tiny Dancer kuului Elton Johnin tunnetumpaan materiaaliin jo alun perin, mutta yleiskansallinen hitti se ei koskaan ollut. Almost Famousissa Crowe käyttää kappaletta riitaisan yhtyeen rauhanpiippuna kohtauksessa, jonka jokainen elokuvan nähnyt muistaa. Kohtaus nosti Tiny Dancerin aivan uudelle tasolle, lisäsi huomattavasti sen soittoaikaa radiokanavilla ja on malliesimerkki siitä, miten popmusiikkia voidaan käyttää elokuvan dramaturgian vahvistajana ja klassikkokohtauksen rakennusmateriaalina.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#8 Underworld – Born Slippy (Nuxx) (Trainspotting)

Quentin Tarantino johti 1990-luvun alussa popmusiikkia hyödyntävien leffojen indie-aaltoa, mutta Eurooppaan vaikutteet rantautuivat muutama vuosi myöhässä. Brittiläinen elektroyhtye Underworld oli jo 1980-luvun lopulla vakiinnuttanut paikkansa elektronisen musiikin piirissä, mutta ponkaisi suurmenestykseen vasta kun yhtyeen edellisenä vuonna julkaiseman Born Slippy -singlen B-puolta käytettiin Danny Boylen Trainspottingin (1996) loppukohtauksessa. Ewan MacGregorin esittämä narkkari Renton on viimein päässyt kuiville ja maalaa tulevaisuutensa intohimoisessa monologissa, jonka aikana Born Slippy (Nuxx) soi.

Born Slippy nousi vuoden sisään Brittien singlelistan sijalta 52 toiseksi, sitä myytiin lopulta yli miljoona kappaletta ja sen Nuxx-versio on edelleen yksi tunnetuimmista elektronisen musiikin hiteistä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#7 Elvis Presley – A Little Less Conversation (Ocean’s Eleven)

Mac Davis ja Billy Strange kirjoittivat Elvikselle menevän A Little Less Conversation -kappaleen vuonna 1968 ilmestyneeseen elokuvaan Live a Little, Love a Little. Samana vuonna kappale julkaistiin Almost in Love -singlen B-puolena ja se menestyi Yhdysvalloissa kohtuullisesti. Vuosien mittaa biisi kuitenkin unohtui ja siitä tuli kuriositeetti, joka oli vain intohimoisimpien Elvis-fanien tiedossa.
33 vuotta myöhemmin elokuvasäveltäjä David Holmes löysi kappaleen veijarikomedia Ocean’s Elevenin uudelleenfilmatisointiin. A Little Less Conversation esittelee Las Vegasin, kun George Clooneyn ja Brad Pittin johtama huijariporukka matkustaa kaupunkiin ensimmäisen kerran.

Elokuvasta tuli kaksi jatko-osaa poikinut menestys ja vuotta myöhemmin Junkie XL:n biisistä tekemä remix nousi maailmanlaajuiseksi hitiksi ympäri maailman. Lisäksi ohjaaja Terry Gilliam nappasi remixin mainioihin Niken jalkapallon MM-kisamainoksiinsa, jollainen toimikoon tässä esimerkkinä, sillä Ocean’s Elevenin kohtausta, jossa Elviksen alkuperäinen kappale soi, ei löydy netistä. Tie yli 30 vuoden takaisesta kappaleesta nykypäivän hitiksi on joskus varsin luova.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#6 Rammstein – Heirate Mich & Rammstein (Lost Highway)

David Lynch on nykyään keskittynyt musiikilliseen uraansa, mutta ohjaaja on hyödyntänyt musiikkia taitavasti jo Blue Velvetistä ja sen ikivihreästä nimikkobiisistä lähtien. Keskeinen lanseeraus Lynchilta oli monitulkintaisessa Lost Higwayssa, jonka yhdessä monesta painajaismaisesta kohtauksesta toinen päähenkilö Pete (Balthazar Getty) etsiytyy kartanoon, jonka huoneessa 26 Pete näkee rakastajattarensa pornokohtauksessa Rammsteinin Heirate Michin soidessa taustalla. Myöhemmin samaisessa huoneessa soi Rammsteinin nimikkobiisi, kun Pete pahoinpitelee tyttöystäväänsä hyväksikäyttäneen pornotuottajan. Lynch käyttää yhtyettä väkivallan ja äärimmäisen dekadenssin kuvaajana tehokkaasti.

Lost Higway saavutti laajan kulttisuosion, jota Lynchin (ja soundtrack-tuottajana toimineen Trent Reznorin) musiikkivalinnat vauhdittivat. Lost Highwayn soundtrack myi jenkeissä kultaa ja saavutti peräti seitsemännen sijan Billboard-listalla. Alun perin vain Saksassa tunnettu Rammstein ponkaisi elokuvan myötä kansainväliseen menestykseen ja yhtyeen kappaleet ovat harvoja saksankielisiä, jotka ovat Nenan 99 Luftballonsin lisäksi saavuttaneet merkittävää kansainvälistä suosiota.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#5 Cab Calloway – Minnie the Moocher (The Blues Brothers)

1980-luvun taitteessa mustan musiikin suosio oli pohjamudissa. Levylistoilta löytyi lähinnä viimeisiä suuria diskonimiä ja Michael Jackson. Elettiin murrosaikaa, joka johti pian suurten popmassailmiöiden syntyyn ja MTV:n läpimurtoon. Nuoret soittivat autotalleissa new wavea, metallia ja hard rockia. Hiphop oli jo syntynyt, mutta sen olemassaolosta ei vielä yleisesti tiedetty.

Näyttelijä Dan Aykroyd oli viettänyt nuoruudessaan 1960-luvulla aikaa Ottawan paikallisella jazz-klubilla, jolla esiintyivät kaikki aikakauden mustan musiikin isot nimet. Aykroyd soitti myös rumpuja ja pääsi kerran lavalle muun muassa Muddy Watersin kanssa, kun muita soittajia ei saapunut paikalle. Saturday Night Liveen päästyään Aykroyd kehitti The Blues Brothersin myöhemmin nuoruutensa musiikin ja klubilla esiintyneen kanadalaisen Downchild Blues Bandin pohjalta. John Belushin kanssa tehdyistä pokerinaamaisista musiikkisketseistä tuli nopeasti suosittuja, kaksikko esiintyi live-konserteissa ja julkaisi ensimmäisen levynsä jo pari vuotta ennen elokuvaa.
Aykroydin mukaan mikään ei ollut The Blues Brothersin aikaan epämuodikkaampaa kuin vanha musta musiikki ja studio suostui elokuvaan ensisijaisesti siksi, että Belushista oli tullut Delta-jengin ja SNL:n myötä yksi jenkkien suurimmista komediatähdistä.

Aykroyd ja ohjaaja John Landis saivat The Blues Brothersiin mukaan mustan musiikin legendoista muun muassa Ray Charlesin, John Lee Hookerin ja Aretha Franklinin, jonka Think-hitti sai elokuvasta uuden nosteen. Mustan perinnemusiikin epäsuosiosta kertoi myös se, että jazz-maestro Cab Calloway halusi tehdä Minnie the Moocherista elokuvaan diskoverion, mutta Aykroyd ja Landis vaativat, että kappale esitetään nimenomaan perinteisenä big band -sovituksena. Kohtaus, jossa Cab Callowayn esittämä talonmies lämmittelee The Blues Brothersia katsomaan tulleita nuoria, onkin hyvä kuvaamaan elokuvan merkitystä – se esitteli mustan perinnemusiikin kokonaan uudelle yleisölle, nosti Gimme Some Lovin’ -biisin Billboardin Top 40:een ja samalla elokuvaan sisälle rakennetut musiikkinumerot tekivät The Blues Brothersista yhden kaikkien aikojen elinvoimaisimmista komedioista. 1990-luvun alussa Aykroyd perusti yhdessä useamman rahoittajatahon kanssa House of Blues -konserttitaloketjun, joka vakiintui tyylilajin artistien esiintymispaikoiksi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#4 Gene Kelly – Singin’ in the Rain (Singin’ in the Rain)

Voisi luulla, että yksi maailman tunnetuimmista musikaalikappaleista olisi sävelletty juuri tätä elokuvaklassikkoa varten, mutta Singin’ in the Rain tehtiin alun perin mihin tahansa elokuvaan. MGM:n tuottaja Arthur Freed ja muusikko Nacio Herb Brown loivat kappaleen elokuvayhtiön musiikkikatalogia varten, jota hyödynnettiin useammissa elokuvissa. Ennen Singin’ in the Rain -elokuvaa kappaletta käytettiin yli kymmenessä elokuvassa, mutta vasta Gene Kellyn esitys kappaleen mukaan nimetyssä elokuvassa nosti sen omaan luokkaansa. Tosin alun perin itse elokuvakaan ei ollut kuin keskinkertainen menestys, mutta lehtikriitikot pitivät Singin’ in the Rainin mainetta pinnalla, ja lopulta se vakiintui osaksi klassikkoelokuvien ja -kappaleiden historiaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#3 Bobby Womack – Across the 110th Street (Jackie Brown)

Quentin Tarantino on ollut jo Reservoir Dogsista lähtien armoitettu biisinkäyttäjä ja lähes jokaisen Tarantino-uutuuden jälkeen radiossa soi myös elokuvan soundtrack. Merkittävää on, että päinvastoin kuin oppi-isänsä Martin Scorsese, joka hyödyntää elokuvissaan ensisijaisesti valmiita hittejä (Layla, Sunshine of Your Love), Tarantino käyttää pääasiassa tuntemattomampia biisejä ja artisteja. Tarantinon musiikkimakuun ovat etenkin 1960-lukutyyppiset rock-kappaleet, kuten Reservoir Dogsin Little Green Bag (George Baker Selection) ja Stuck in the Middle of You (Stealers Wheel), jotka etenkin 1990-luvulla saivat soittoaikaa myös valtakunnallisilla radiokanavilla. Pulp Fictionin useita musiikkityylejä sisältänyt soundtrack oli yhtä suosittu kuin elokuvakin.

Mieluisia ohjaajalle ovat myös 1970-luvun funk/soul-vedot, kuten Pulp Fictionissa soinut Jungle Boogie (Kool & The Gang) ja esimerkkikappaleemme Across the 110th Street.
Samannimiseen 1970-luvun kulttileffaan sävelletty biisi ei ennen Tarantinoa ollut yleisesti tunnettu, vaikka käväisikin aikoinaan Billboardin mustan musiikin singlelistalla. Jackie Brownin ilmestymisen jälkeen Bobby Womackin melankolinen soul-kappale on 20 vuodessa vakiintunut ikivihreäksi, jonka saattaa kuulla joskus jopa Radio Novan kaltaiselta soittolistakanavalta. Kaikki pelkästään tämän avauskohtauksen ansiota.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#2 The Doors – The End (Apocalypse Now)

Nyt kaikki sanovat, että no tämähän oli jo klassikko ennen Apocalypse Nowta, The End nimittäin päättää The Doorsin nimikkodebyyttialbumin. Aluksi levyltä hitiksi nousi kuitenkin vain Light My Fire. Jopa ensimmäinen single Break On Through (To the Other Side) vakiintui klassikoksi vasta myöhemmin; julkaisuhetkenään se ylsi Billboardin listalla vain sijalle 126. Ja etenkin The Endin tunsivat ensisijaisesti vain The Doorsin fanit, eivät radion kuuntelijat, tästä piti huolen kappaleen liki 12-minuuttinen kesto ja psykedeelisiin sfääreihin nouseva instrumentaaliosuus.

1970-luvun lopulla Francis Ford Coppolalla oli kuitenkin ongelma: hän ei osannut aloittaa uutta, katastrofin partaalla roikkunutta, pari vuotta liian pitkään valmistunutta sotaelokuvaansa. Viime hetkellä Coppolan leikkaaja löysi varaston perältä ylijäämäkeloja kuvauksista, joissa oli pitkällisiä ottoja Filippiineillä järjestetyistä taistelukohtauksista. Eräässä kelassa helikopterit lentävät hidastettuna palavan viidakon yllä. Jim Morrison oli opiskellut Coppolan kanssa elokuvaa samaan aikaan UCLA:ssa, ja Coppola pyysi The Doorsin jäseniltä lupaa käyttää The Endiä aloituskohtauksessa yksinkertaisesti siitä syystä, että hänestä oli hupaisaa aloittaa elokuva kappaleella, jonka nimi on The End. Yksi elokuvahistorian voimallisimmasta aloituksista sinetöi paitsi Ilmestyskirjan myös itse biisin klassikkoaseman.

#1 Eri esittäjiä – Man of Constant Sorrow (O Brother Where Art Thou)

Joel ja Ethan Coen ovat hyödyntäneet elokuvissaan vanhaa musiikkia ikimuistoisesti. Esimerkkejä olisi lukuisia, mutta mainittakoon tässä ainakin Raising Arizona, jossa säveltäjä Carter Burwell sovittaa Beethovenin Oodin ilolle hämmästyttäväksi banjo-jodlausversioksi ja juutalaiskomedia A Serious Man, jossa Jefferson Airplanen Somebody to Love avaa kuumeisen uskonnollisen tutkielman. Suomessa joskus ensi vuonna ensi-iltansa saava Inside Llewyn Davis sijoittuu taas kokonaisuudessaan Greenwich Villagen 1960-luvun folk-kuvioihin.

Ylivoimaisesti merkittävin veljesten musiikillinen kulttuuriteko on kuitenkin Odysseyksen Mississippiin sijoittava O Brother Where Art Thou, jonka soundtrack valmisteltiin etukäteen T-Bone Burnettin johdolla. 1930-luvun lama-aikaan sijoittuvaan leffaan sovitettiin uudelleen monia aikakauden country-, bluegrass-, gospel- ja folk-kappaleita. Lukuisia palkintoja voittanut elokuvan soundtrack myi vuoteen 2007 mennessä pelkästään Yhdysvalloissa käsittämättömät 7,8 miljoona kappaletta eli kahdeksankertaista platinaa. Levyä pidetään yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä roots-levyistä ja se nousi myyntilistoille ympäri maailmaa, myös Suomessa.

Soundtrackin ydinkappaleeksi nousee myös elokuvassa merkittävässä roolissa oleva perinnebiisi Man of Constant Sorrow, joka löytyy levyltä peräti neljänä eri versiona. Biisin alkuperäisestä tekijästä ei ole varmaa tietoa, mutta se levytettiin ensimmäisen kerran Dick Burnettin toimesta jo vuonna 1913. Kappaleen esittäjinä itse elokuvassa toimii Soggy Bottom Boys eli näyttelijät George Clooney, John Turturro ja Tim Blake Nelson. Vankikarkuriveljekset saavat elokuvassa toisen mahdollisuuden, kun heidän sattumien kautta levyttämänsä biisi alkaa elää omaa elämäänsä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!