Popklassikot 1984

#12 Bruce Springsteen – Dancing in the Dark

Pomo pimeyden ytimestä.

Born in the USA oli valmistuessaan lähes täydellinen rocktuote, mutta tuottaja-manageri Jon Landau haikaili sille vielä yhtä täsmähittiä. Tällöin kokonaisuus toimisi niin autokorjaamoilla kuin yökerhoissakin sen kannessa komeilevien 501-farkkujen tavoin. Bruce Springsteen kirjoitti levylle pitkin hampain, mutta suoraan sydämestä laulun viihdetaiteilijan kriisistä kotonaan ja yksinäisissä hotellihuoneissa.

“I get up in the evening
and I ain’t got nothing to say
I come home in the morning
I go to bed feeling the same way”

Dancing in the Darkin voi kuvitella olleen leikkaus Springsteenin tuolloiseen elämäntilanteeseen, joka ei ollut pelkkää hurmoksellista itsensätoteuttamisen odysseiaa. Rocktähti ei pääse päänsisäisiä ahdistuksenlähteitään pakoon edes valtateillä kiitäessään.

Rocktähden arjessa jokainen päivä on uusi yö. On pimeää ja rocktähden on noustava lavalle tai kirjoitettava popklassikko, josta tytötkin tykkäisivät. Pimeää kuin nyt talvipäivänseisauksen kynnyksellä, kun herään illalla, avaan tietokoneen ja… niin, en kirjoita rock’n’roll-musiikkia vaan tuotan sisältöä.

“Message keeps getting clearer
radio’s on and I’m moving ’round the place
I check my look in the mirror
I wanna change my clothes, my hair, my face”

Dancing in the Darkin popkredibiliteetti lähti lopulta käsistä kuin huolella täytetty folioilmapallo, ja E Street Band vihasi sitä. Bruce kuitenkin kuuli megatähteyden kutsun ja tiesi, että valtayleisön hurmaamiseen tarvittaisiin myös ulkoisia avuja.

Personal trainerinsa neuvoja noudattaen hän suoristi kiharansa, treenasi kroppaansa, puki ylleen tiukat vaatteet ja muuttui huonoryhtisestä lauluntekijästä angloamerikkalaiseksi alfaurokseksi. Ykköshitistä tehtiin vielä kaksitoistaminuuttiset remiksit klubeja varten, ja niin pomoa vietiin taas kuin eilisen lehteä kalamyyjän käsistä.

Äänimaailman viehätys väijyy miltei badalamentilaisten syntetisaattorien ja saksofonisoolon maalaamassa tilan tunnussa. Poljento voisi jatkua vaikka ikuisuuteen, mutta kappale ei oikein lähde käyntiin jännitteistä huolimatta. Springsteenin laulukin kuulostaa siltä kuin hän yrittäisi hartiat korvissa pitää imagolleen liian viileät syntetisaattorit etäällä itsestään.

Lyriikoissa Bruce maalaa tapansa mukaan katteettoman toiveikkaan hopeareunuksen amerikkalaisten unelmien raunioille. Hän laulaa väsymyksestä ja ahdistuksesta, mutta tekee sen intohimoisesti.

Olen viime aikoina koettanut ymmärtää Bruce-fanituksen ydintä ja kuluttanut liikaa aikaa lukemalla hänestä kirjoitettuja innoittuneita biografioita. Sankarimytologian toistaminen liikuttaa ja uuvuttaa:

”Rock’n’roll pelasti Bruce Springsteenin ja vastapalvelukseksi hän pelasti rock’n’rollin. Nyt oli hänen aikansa kirjoittaa rock-kappaleita, jotka pelastaisivat puoli pallonpuoliskoa. Rock oli vaarallista ja koitunut niin monen kohtaloksi: Lennon, Elvis, Hendrix… Mutta Springsteen arvosti rock’n’rollia niin paljon, ettei antaisi sen koskaan tuhota itseään. Rock’n’rollissa ei koskaan ole kyse luovuttamisesta.”

Springsteen kykenee herättämään musiikillaan ihmisissä tunteen, joka on erityinen nostalgian, toivon ja uhman sekoitus. Se on tietoisuus siitä, että elämässä on muutakin kuin epäreilu arki, ja että unelmat, ihmiset ja nopeat autot ovat arvokkaita, vaikka ne menisivät hajalle.

Minun on vaikeaa tavoittaa tuota tunnetta, mutta olen nähnyt sitä huokuvan tuikkeen syttyvän monen tuntemani ihmisen silmiin aina, kun keskustelu kääntyy Springsteeniin.

Olen väsynyt, mutta kuka tarvitsee kirkasvalolamppuja, kun YouTubessa on jähmeästi tanssiva Bruce Springsteen? Hänen tanssiliikkeitään jäljitellen on helppo pyörähdellä ympäri asuntoa ja koettaa irrottautua talvisen melatoniinidiskon ikeestä.

Rock’n’rollissa ei koskaan, koskaan ole kyse luovuttamisesta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!